Työeläkejärjestelmän sijoitustuottojen parantaminen

Työeläkerahastojen sijoitustuottojen merkitys eläkkeiden rahoituksessa on kasvanut ja kasvaa edelleen. Siksi on olennaista, että työeläkevakuuttajat pystyvät sijoittamaan varojaan mahdollisimman tuottavasti. Sijoitustoimintaa säätelevät rakenteet eivät kaikilta osin ole tukeneet tätä mahdollisuutta. Työmarkkinakeskusjärjestöt sopivat vuoden 2025 alussa eläkeuudistuksesta, jonka yhteydessä uudistettiin sijoitustoiminnan säätelyä. Sen on tarkoitus mahdollistaa korkeampien tuottojen tavoitteleminen pitkällä aikavälillä.

1. Miksi työeläkejärjestelmän sijoitustoimintaa haluttiin uudistaa?

Työeläkerahastojen sijoitustuottojen merkitys eläkkeiden rahoituksessa on kasvanut ja kasvaa edelleen tulevina vuosikymmeninä. Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan yksityisalojen työeläkkeiden rahoituksessa on nähtävissä 2050-luvulla korotuspaine, joka johtuu eliniän pitenemisestä ja etenkin 2010- ja 2020-luvuilla alentuneesta syntyvyydestä.

Petteri Orpon hallituksen ohjelma edellytti eläkeuudistusta. Työmarkkinaosapuolet neuvottelivat uudistuksesta saamansa toimeksiannon pohjalta. Sen mukaan neuvotteluissa tuli sopia muutoksista, joiden ”tulee vahvistaa julkista taloutta pitkällä aikavälillä noin 0,4 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen”. Sijoitusuudistuksen avulla halutaan vahvistaa työeläkejärjestelmän rahoituksen kestävyyttä – käytännössä ennen kaikkea vähentää työeläkemaksun nousupainetta – ja tätä kautta vahvistaa myös julkista taloutta.

Nyt tehty sijoitusuudistus voi ratkaista ison osan sopeutustarpeesta, kun työeläkevakuuttajilla on mahdollisuus sijoittaa eläkevaroja mahdollisimman tuottavasti. Yksityisalojen eläkevakuuttajien sijoitustoimintaa säätelevät rakenteet eivät ole aiemmin kaikilta osin tukeneet tätä mahdollisuutta.

2. Mitä työeläkevakuuttajien sijoitustoiminnassa voidaan ylipäänsä muuttaa?

Sijoitusuudistus koskee yksityisalojen työeläkevakuuttajia eli työeläkeyhtiöitä, eläkesäätiöitä, eläkekassoja sekä Merimieseläkekassaa. Työeläkesijoitusten pitkän aikavälin tuotto-odotuksiin on mahdollista vaikuttaa kansallisella sääntelyllä. Tuotto-odotuksia parantavia laki- ja laskuperustemuutoksia on tehty säännöllisesti 1990-luvulta lähtien. Uudistus on jatkoa tälle.

Käytännössä uudistuksessa etsittiin keinoja, joilla sijoitusten riskitasoa voidaan nostaa vaarantamatta eläkerahastojen turvaavuutta. Eläkesijoittajan riskinoton rajoja määrittää varsin pitkälle työeläkevakuuttajan taseen vastattaviin kirjatun eläkevastuun ja vastaaviin kirjatun sijoitusomaisuuden välinen suhde (kts. tarkemmin kysymykset nro 4 ja 6). Mitä enemmän vastuiden määrän ylittävää pääomaa eli vakavaraisuutta on, sitä enemmän riskiä voidaan ottaa.

Julkisalojen työeläkevakuuttaja Keva teki jo vuonna 2023 päätöksen nostaa sijoitusten riskitasoa niin, että osaketyyppisen riskin – listatut ja esimerkiksi listaamattomat pääomarahastot sisältävän – määrää kokonaisriskistä kasvatetaan.

Yksityisen sektorin TyEL-järjestelmässä vastaava prosessi ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertainen. Julkisalojen eläkerahastot ovat luonteeltaan puskureita, joiden turvana on lopulta verotusoikeus. Julkisella sektorilla ei ole yksityisaloja vastaavaa vakavaraisuussääntelyä, vaan sijoitusstrategiasta ja sijoitusten riskitasosta päättää joko eläkevakuuttajan oma hallinto, kuten Kevassa, tai jokin muu taho.

Yksityisalojen työeläkevakuuttajien sijoitustoimintaa rajaavat rahastoituihin eläkevastuisiin liittyvä tuottovaatimus ja vakavaraisuusvaatimukset. Tuottojen parantamiseen riskitasoa kasvattamalla on siksi kaksi tapaa: voidaan muuttaa sääntöjä, joiden mukaan eläkevakuuttajan taseen eläkevastuu määräytyy, tai vaateita, jotka säätelevät vakavaraisuuspääoman määrää (kts. tarkemmin kysymys nro 4).

3. Mitkä ovat sijoitusuudistuksessa tehdyt keskeiset muutokset?

Nyt uudistettiin yksityisalojen työeläkevakuuttajien niin sanotun osaketuottosidonnaisen tuottovaatimuksen määrää sekä laskettiin sijoituksia sääntelevän vakavaraisuusajan laskennassa käytettävää turvaavuustasoa. Käytännössä se tarkoittaa, että sijoitusuudistus mahdollistaa työeläkevakuuttajille esimerkiksi sijoitusten osakepainon kasvattamisen ja vähentää sijoitusten pakkomyyntiä epäsuotuisina aikoina. Uudistus kasvattaa eläkevarojen sijoitusriskiä, mutta ei muuta perusperiaatetta, jonka mukaan eläkevarat on sijoitettava tuottavasti ja turvaavasti.

Hyvä puoli sijoitustuotto-odotusten parantamisessa on se, että jo pieni vuotuisen tuoton lisäys vaikuttaa pitkän aikavälin korkoa korolle -ilmiön vuoksi merkittävällä tavalla eläkemaksuun sen nousupainetta vähentäen. Tuottojen nostaminen merkittävästi edellyttää kuitenkin myös työeläkevakuuttajien riskinkantokyvyn parantamista.

Eläkeuudistuksessa sovittiin, että rahastoihin ohjataan eri tavoin aiempaa suurempi osuus työeläkejärjestelmän tulovirroista. Rahastoinnin vahvistaminen tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että mitä suurempi osuus maksettaviin eläkkeisiin saadaan rahastoista, sitä vähemmän on painetta esimerkiksi korottaa työeläkemaksuja. Rahastoinnin lisääminen kuitenkin kasvattaa lähiajan maksunkorotustarvetta, kun aiempaa pienempi osa perityistä maksuista on käytettävissä maksussa olevien eläkkeiden kattamiseen. Riskinoton kasvattamisen myötä syntyvät paremmat tuotot puolestaan eivät välttämättä realisoidu kovin nopeasti. Alkuvaiheessa vanhuuseläkerahastojen kasvattaminen onkin toteutettava siirtämällä niihin varoja järjestelmän yhteisten menojen kattamiseen tarkoitetusta tasausvastuusta.

Sijoitusmarkkina voi ajautua pitkiksikin ajoiksi tilaan, jossa tuottoja ei juuri saada. Työmarkkinaosapuolet sopivatkin neuvotteluissaan, että maksutasoa ei muuteta ainakaan ennen vuotta 2030 ja sen jälkeenkin työeläkemaksutason muutoksiin suhtaudutaan “pidättäytyvästi”, vaikka sijoitustuotot vaihtelisivat voimakkaastikin esimerkiksi maailmantalouden shokkien vuoksi suuntaan tai toiseen.

Rahoituksen vahvistaminen sijoitustuottojen avulla on hyvin pitkäjänteistä työtä. Sijoitusuudistuksen tuloksia voidaan arvioida aikaisintaan useiden vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluttua.

4. Mikä on nyt muutettu “osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu”?

Yksityisalojen työeläkevakuuttajilla on rahastoitu eläkevastuu, joka katetaan vastaavalla määrällä sijoituksia. Vastuu koostuu tietystä osuudesta kaikkien työeläkevakuuttajan vakuuttamien henkilöiden palkkasumman perusteella karttuvista eläkkeistä.

Jotta vastuun määrä ei ajan kuluessa ja rahan arvon muuttuessa pienenisi, sille tulee kirjata vuosittain korkoa. Tätä korkoa kutsutaan rahastoonsiirtovelvoitteeksi tai yleisemmin tuottovaatimukseksi. Se määrittää, millaista tuottoa eläkevakuuttajan on vähintään saatava vastuun katteena olevalle omaisuudelle. Tuottovaatimus muodostuu kolmesta osasta: kiinteästä rahastokorosta, täydennyskertoimesta ja osaketuottosidonnaisesta osuudesta. Tuottovaatimuksen osaketuottosidonnainen osa tarkoittaa, että työeläkevakuuttajien taseissa olevasta eläkevastuusta on uudistuksen jälkeen maksimissaan 30 prosenttia vakavaraisuusmääräysten ulkopuolella ja tavallaan niiden yhteisvastuulla. Aiemmin maksimiosuus oli 20 prosenttia.

Vastuun jakaminen otettiin käyttöön vuonna 2007. Silloin todettiin, että vuosittainen kiinteä eläkevastuiden tuottovaatimus ei anna riittävästi mahdollisuutta sijoittaa osakkeisiin, koska niiden kurssit voivat vaihdella vuosittain voimakkaasti. Kyseistä vastuun osaa kutsutaan siis osaketuottosidonnaiseksi lisävakuutusvastuuksi (OLV). Riskiä on jaettu eläkevakuuttajien kesken, jotta niillä olisi mahdollisuus saada markkinoilta parempia sijoitustuottoja ilman että niiden vakavaraisuus vaarantuu.

5. Mitä vakavaraisuussääntelyn “turvaavuusrajan” muuttaminen tarkoittaa?

Yksityisaloilla riskinottoa rajoitetaan vakavaraisuussääntelyllä. Kyse on tuottavuuden ja turvaavuuden tasapainon hakemisesta: laki säätelee riskinottoa, jolloin varat sijoitetaan tavoitellen mahdollisimman hyvää tuottoa sallitulla riskillä. Vakavaraisuutta on kuvattu tarkemmin Vakavaraisuussääntely-sivullamme.

Nykyään Finanssivalvonta on käytännössä edellyttänyt, että työeläketoimijoiden vakavaraisuuden tulee olla jokaisena ajanhetkenä tietyn tason – toimijan salkun riskillisyydestä riippuvan vakavaraisuusrajan – yläpuolella. Tämä on johtanut siihen, että työeläkesijoittajat pitävät varsin suurta varmuusmarginaalia vakavaraisuusrajaansa nähden. Aiemmin työeläkevakuuttajalla piti olla vakavaraisuuspääomaa vuoden kuluttua jäljellä kaikissa olosuhteissa 97 prosentin todennäköisyydellä. Käytännössä tämä vastasi tilannetta, jossa vakavaraisuus menetetään keskimäärin kerran reilussa 30 vuodessa. Eläkeuudistussopimuksessa tätä vaadittua varmuustasoa sovittiin laskettavan 95 prosenttiin. Tämä vastaa vakavaraisuuden menettämistä keskimäärin kerran 20 vuodessa. Sopimukseen kirjattiin kuitenkin myös, että rajaa voidaan laskea mahdollisesti vähemmänkin: “Mikäli säädöksen kolmikantavalmistelussa ilmenee, että turvaavuustason muutoksen tavoitteena oleva riskinkantokyvyn kohentuminen saavutetaan tätä pienemmällä tarkistuksella, turvaavuustasoa täsmennetään sen mukaisesti.” Lopullisesti tarkistuksen määrä selviää säädösvalmistelun yhteydessä tehtävässä selvittelyssä.

6. Jos riskiä otetaan enemmän, kuka kantaa syntyneen lisäriskin?

Koska sijoitustoiminnan lisätuotto ei missään vaihtoehdossa synny ilman lisäriskiä, sijoitusuudistus luo uuden kysymyksen: kuka kantaa syntyneen lisäriskin milläkin aikavälillä?

Sijoitusriskin kantaminen tapahtuu pääosin kuten nykyisinkin: työeläkevakuuttaja kantaa toiminnallisen riskin, työnantaja ja työntekijät taas eläkemaksun kautta taloudellisen riskin. Eläkeuudistuksessa luotu uusi inflaatiovakauttaja jakaa aikanaan työeläkejärjestelmän rahoituksen tasapainon riskejä myös tuleville eläkeläisille, jos se leikkaa etuuksien indeksitarkistuksia.

Jos taas riskinotto kannattaa oletettua paremmin ja sijoitustuotot kasvavat merkittävästi, hyödyttää se työeläkkeiden rahoitusta suurempien rahastotäydennyksien ja vahvistuvan vakavaraisuuden avulla – olettaen että parempia tuottoja ei ulosmitata työeläkemaksuihin tehtävinä alennuksina, kuten nyt eläkeuudistussopimuksessa vähintäänkin määräajaksi eli vuoteen 2030 asti sovittiin. Maksunalennukset hyödyttäisivät nykyisin työssä olevia työntekijöitä ja työnantajia, kun taas tuottojen jättäminen järjestelmään hyödyttäisi tulevia sukupolvia.

7. Voiko riskin nostaminen aiheuttaa eläkevakuuttajien konkursseja?

Suomessa työeläkkeet ovat lakisääteisiä ja pakollisia. Siksi yksityisalojen työeläkevakuuttajien riskinottoa sijoitustoiminnassa hillitään tarkalla lainsäädännöllä ja niiden vakavaraisuutta valvotaan säännöllisesti. Työeläkevakuuttajat tasapainoilevat sijoitustoiminnan turvaavuudelle ja tuottavuudelle asetettujen tavoitteiden välillä.

Sijoitus- ja vakuutusriskeihin varaudutaan laajamittaisella riskianalyysillä, jonka kautta lasketaan vakavaraisuusraja. Se on työeläkevakuuttajien vakavaraisuusvalvonnassa käytettävä pääomavaade, jonka alittamisesta seuraa valvonnallisia toimenpiteitä. Työeläkevakuuttajan jokainen yksittäinen sijoitus on mukana analyysissa. Pääsääntönä on, että mitä riskipitoisempia sijoituksia vakuuttajalla on, sitä korkeampi vakavaraisuusraja on. Tämä vähentää riskin nostamisesta syntyvää kasvanutta konkurssiriskiä.

Työeläkejärjestelmän sijoitustoiminnan perusteet ja sääntely eroavat yksityis- ja julkisaloilla. Julkisalojen eläkejärjestelmissä rahastot ovat luonteeltaan puskureita, joiden koko ei riipu yksilötasolla karttuneista tai karttuvista eläkevastuista. Niiden turvana on lopulta julkisen sektorin toimijoiden verotusoikeus.

Päivitetty 17.3.2025