Työeläkejärjestelmän sijoitustuottojen parantaminen

Työeläkerahastojen sijoitustuottojen merkitys eläkkeiden rahoituksessa on kasvanut ja kasvaa edelleen. Siksi on olennaista, että työeläkevakuuttajat pystyvät sijoittamaan varojaan mahdollisimman tuottavasti. Sijoitustoimintaa säätelevät rakenteet eivät kaikilta osin tue tätä mahdollisuutta. Työmarkkinakeskusjärjestöt neuvottelevat parhaillaan seuraavasta eläkeuudistuksesta. Sen yhteydessä on syytä tehdä sijoitusuudistus, joka mahdollistaa korkeampien tuottojen tavoittelemisen pitkällä aikavälillä.

1. Miksi työeläkejärjestelmän sijoitustoimintaa halutaan uudistaa?

Työeläkerahastojen sijoitustuottojen merkitys eläkkeiden rahoituksessa on kasvanut ja kasvaa edelleen tulevina vuosikymmeninä. Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan yksityisalojen työeläkkeiden rahoituksessa on nähtävissä 2050-luvulla korotuspaine, joka johtuu eliniän pitenemisestä ja etenkin 2010- ja 2020-luvuilla alentuneesta syntyvyydestä.

Petteri Orpon hallituksen ohjelma edellyttää eläkeuudistusta. Työmarkkinaosapuolet neuvottelevat uudistuksesta saamansa toimeksiannon pohjalta. Sen mukaan neuvotteluissa pitäisi sopia muutoksista, joiden ”tulee vahvistaa julkista taloutta pitkällä aikavälillä noin 0,4 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen”.

Työeläkevarojen sijoitustuottojen parantamiseen tähtäävä uudistus voi ratkaista ison osan sopeutustarpeesta, kun työeläkevakuuttajilla olisi mahdollisuus sijoittaa eläkevaroja mahdollisimman tuottavasti. Tämänhetkiset yksityisalojen eläkevakuuttajien sijoitustoimintaa säätelevät rakenteet eivät kaikilta osin tue tätä mahdollisuutta. On kuitenkin todennäköistä, ettei sijoitusuudistus yksinään riitä poistamaan työeläkejärjestelmään kohdistuvaa painetta.

2. Mitä sijoitusuudistuksessa tavoitellaan?

Sijoitusuudistuksella pyritään parantamaan työeläkejärjestelmän sijoitustoiminnan tuottoja. Uudistus koskisi nimenomaan yksityisalojen työeläkevakuuttajia eli työeläkeyhtiöitä, eläkesäätiöitä, eläkekassoja sekä Merimieseläkekassaa.

Työeläkesijoitusten pitkän aikavälin tuotto-odotuksiin on mahdollista vaikuttaa kansallisella sääntelyllä. Tuotto-odotuksia parantavia laki- ja laskuperustemuutoksia on tehty säännöllisesti 1990-luvulta lähtien. Uudistus olisi jatkoa tälle.

Käytännössä uudistuksessa etsitään keinoja, joilla sijoitusten riskitasoa voidaan nostaa vaarantamatta eläkerahastojen turvaavuutta. Eläkesijoittajan riskinoton rajoja määrittää varsin pitkälle työeläkevakuuttajan taseen vastattaviin kirjatun eläkevastuun ja vastaaviin kirjatun sijoitusomaisuuden välinen suhde (kts. tarkemmin kysymykset nro 4 ja 6). Mitä enemmän vastuiden määrän ylittävää pääomaa eli vakavaraisuutta on, sitä enemmän riskiä voidaan ottaa.

Julkisalojen työeläkevakuuttaja Keva teki jo vuonna 2023 päätöksen nostaa sijoitusten riskitasoa niin, että osaketyyppisen riskin – listatut ja esimerkiksi listaamattomat pääomarahastot sisältävän – määrää kasvatetaan vuoden 2024 loppuun mennessä noin kymmenellä prosenttiyksiköllä 65 prosenttiin kokonaisriskistä. Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan tämä toteutetaan pääosin listattuja osakkeita lisäämällä.

Yksityisen sektorin TyEL-järjestelmässä vastaava prosessi ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertainen. Julkisalojen eläkerahastot ovat luonteeltaan puskureita, joiden turvana on lopulta verotusoikeus. Julkisella sektorilla ei ole yksityisaloja vastaavaa vakavaraisuussääntelyä, vaan sijoitusstrategiasta ja sijoitusten riskitasosta päättää joko eläkevakuuttajan oma hallinto, kuten Kevassa, tai jokin muu taho.

Yksityisalojen työeläkevakuuttajien sijoitustoimintaa rajaavat rahastoituihin eläkevastuisiin liittyvä tuottovaatimus ja vakavaraisuusvaatimukset. Tuottojen parantamiseen riskitasoa kasvattamalla on siksi kaksi tapaa: voidaan muuttaa sääntöjä, joiden mukaan eläkevakuuttajan taseen eläkevastuu määräytyy, tai vaateita, jotka säätelevät vakavaraisuuspääoman määrää (kts. tarkemmin kysymykset nro 4 ja 6).

3. Millaisia odotuksia sijoitusuudistukselle voidaan asettaa?

Työeläkkeiden rahoituksessa on kolme liikkuvaa elementtiä: eläkemaksut, työeläkevaroille saatavat tuotot ja eläke-etuudet. Taustalla rahoitukseen vaikuttavat merkittävästi väestö – syntyvyys, työperäinen maahanmuutto ja väestön työkyky – sekä yleinen työllisyys- ja talouskehitys.

Sijoitusuudistuksella voidaan valittavasta riskitason nostosta riippuen saavuttaa laskennallisesti merkittävä osa hallituksen asettamasta työeläkejärjestelmän sopeutustarpeesta, mutta samalla rahoitustilanteeseen liittyvä heilahtelu voi lisääntyä. Eläkeuudistuksen keinoksi onkin työmarkkinakeskusjärjestöille annetussa toimeksiannossa kirjattu myös “sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä”, jolla tähdätään työeläkemaksun tason vakauttamiseen.

Työeläkevakuuttajat kannattavat sijoitustoiminnan sääntelyn uudistusta. Sijoitusuudistuksen keinoja on alettu pohtia työeläkevakuuttajien ja työmarkkinakeskusjärjestöjen piirissä jo muutamia vuosia ennen varsinaisten eläkeuudistusneuvottelujen alkamista.

Hyvä puoli sijoitustuotto-odotusten parantamisessa on se, että jo pieni vuotuisen tuoton lisäys vaikuttaa pitkän aikavälin korkoa korolle -ilmiön vuoksi merkittävällä tavalla eläkemaksuun sen nousupainetta vähentäen. Tuottojen nostaminen merkittävästi edellyttää kuitenkin myös työeläkevakuuttajien riskinkantokyvyn parantamista.

Sijoitusmarkkina voi ajautua pitkiksikin ajoiksi tilaan, jossa tuottoja ei juuri saada. Tällaisessa tapauksessa olisi olennaista, että tuottoja tarkastellaan jatkuvasti vain pitkällä aikavälillä. Pitkästä heikon tuoton jaksosta johtuvat nopeat riskin vähentämispäätökset esimerkiksi poliittisen paineen alla olisivat riski koko työeläkejärjestelmälle.

Rahoituksen vahvistaminen sijoitustuottojen avulla on hyvin pitkäjänteistä työtä. Sijoitustuottoja kasvattamalla voidaan parantaa työeläkkeiden rahoitusta pitkällä aikavälillä. Sijoitusuudistuksen tuloksia voidaan arvioida aikaisintaan useiden vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluttua.

4. Mistä elementeistä työeläkevakuuttajien varoille säädetty tuottovaatimus muodostuu?

Yksityisalojen työeläkevakuuttajilla on rahastoitu eläkevastuu, joka katetaan vastaavalla määrällä sijoituksia. Vastuu koostuu tietystä osuudesta kaikkien työeläkevakuuttajan vakuuttamien henkilöiden palkkasumman perusteella karttuvista eläkkeistä.

Jotta vastuun määrä ei ajan kuluessa ja rahan arvon muuttuessa pienenisi, sille tulee kirjata vuosittain korkoa. Tätä korkoa kutsutaan rahastoonsiirtovelvoitteeksi tai yleisemmin tuottovaatimukseksi. Se määrittää, millaista tuottoa eläkevakuuttajan on vähintään saatava vastuun katteena olevalle omaisuudelle. Tuottovaatimus muodostuu kolmesta osasta: kiinteästä rahastokorosta, täydennyskertoimesta ja osaketuottosidonnaisesta osuudesta. Minkä tahansa osan muuttaminen muuttaa tuottovaatimusta ja määrittää siten myös vakavaraisuusastetta olettaen, että sijoituksiin ei tehdä muutoksia.

Näistä osista rahastokorko – jonka suuruus on toistaiseksi 3 prosenttia – on ikään kuin peruskorotus, joka tehdään kaikkiin vastuisiin kaikissa olosuhteissa. Tämä kiinteä osuus tuottovaatimuksesta on maksettava joka vuosi, joten työeläkevakuuttajan on saatava kerättyä se tuottoina kaikissa markkinatilanteissa, siis silloinkin, kun osakesijoitukset eivät tuota. Tämä vaatimus on työeläkesijoittajien otettava tarkasti huomioon salkkurakennetta suunnitellessaan. Vaatimuksen ankaruus vaihtelee vallitsevan korkotason mukaan.

Täydennyskertoimen ajatus taas on siirtää osa rahastokoron ylittävästä tuotosta eläkerahastoihin sen sijaan, että se kumuloituisi vakavaraisuuteen ja sitä kautta aikanaan asiakkaille hyvän vakavaraisuuden perusteella maksettavina hyvityksinä ulos järjestelmästä (kts. tietopaketti työeläkeyhtiöiden asiakashyvityksistä/). Vuonna 2022 päätettiin, että täydennyskerroin voi olla myös negatiivinen. Näin kevennetään tuottovaatimusta silloin, kun markkinatilanne on huono ja esimerkiksi osakkeita jouduttaisiin myymään poikkeuksellisen matalien kurssien aikana. Työeläkevakuuttajien mukaan muutoksella on ollut selvästi positiivinen vaikutus sijoitustoiminnan edellytyksiin.

Tuottovaatimuksen osaketuottosidonnainen osa tarkoittaa, että työeläkevakuuttajien taseissa olevasta eläkevastuusta maksimissaan 20 prosenttia on vakavaraisuusmääräysten ulkopuolella ja tavallaan niiden yhteisvastuulla. Vastuun jakaminen otettiin käyttöön vuonna 2007. Silloin todettiin, että vuosittainen kiinteä eläkevastuiden tuottovaatimus ei anna riittävästi mahdollisuutta sijoittaa osakkeisiin, koska niiden kurssit voivat vaihdella vuosittain voimakkaasti. Kyseistä vastuun osaa kutsutaan siis osaketuottosidonnaiseksi lisävakuutusvastuuksi (OLV). Riskiä on jaettu eläkevakuuttajien kesken, jotta niillä olisi mahdollisuus saada markkinoilta parempia sijoitustuottoja ilman että niiden vakavaraisuus vaarantuu.

OLV-osuuteen mahdollisesti tehtävät muutokset vaikuttavat olennaisesti myös muihin rahoitusteknisen kokonaisuuden elementteihin. Siksi ne edellyttävät kokonaisuuden kattavaa tarkistamista ja OLV-tekniikan päivittämistä.

5. Millä keinoilla sijoitustuottoja on järkevää pyrkiä nostamaan?

Parempia sijoitustuottoja voidaan saada nostamalla sijoitusten riskitasoa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että työeläkerahastojen varoja sijoitetaan entistä enemmän osaketyyppisiin sijoituksiin. Tällä tarkoitetaan listattujen osakesijoitusten lisäksi listaamattomia osakesijoituksia sekä muita osaketyyppisiä sijoituksia, kuten sijoituksia osakerahastoihin ja pääomarahastoihin.

Tämän mahdollistamiseksi on tehtävä muutoksia työeläkevakuuttajien taseisiin kirjattujen eläkevastuiden tuottovaatimuksen määrittelyyn ja mahdollisesti myös riskinottoa rajaavaan vakavaraisuussääntelyyn.

6. Miten eläkevastuiden tuottovaatimusta tulisi muuttaa?

Työeläkevakuuttajien mielestä toteuttamiskelpoisin keino olisi muuttaa tuottovaatimukseen liittyvää osaketuottosidonnaista lisävakuutusvastuuta.

Yksityisalojen työeläkejärjestelmä perustuu työsuhdekohtaiseen rahastointiin. Työeläkevakuuttaja kirjaa vastuukseen tietyn osan kaikista vakuuttamansa palkkasumman perusteella karttuvista eläkkeistä. Nämä osuudet muodostavat rahastoidun eläkevastuun, joka katetaan vastaavalla määrällä sijoituksia.

Osa näin syntyvästä eläkevastuusta on nykyisin kirjattu mainittuun osaketuottosidonnaiseen lisävakuutusvastuuseen (OLV). Se tarkoittaa, että osakkeisiin sijoittamisen riskiä on jaettu eläkevakuuttajien kesken, jotta niillä olisi mahdollisuus saada markkinoilta parempia sijoitustuottoja ilman että niiden oma laitoskohtainen vakavaraisuus vaarantuu.

Tuottojen parantamiseksi olisi työeläkealan arvioiden mukaan järkevää nostaa maltillisesti OLV:n osuutta. Nykyään se on maksimissaan 20 prosenttia suhteessa kokonaisvastuisiin. OLV-osuuden maksimin nostaminen 10 prosenttiyksiköllä olisi perusteltua. Se parantaisi vielä tuottotasoa tehokkaasti. Sitä suuremmissa nostoissa tuotto ei enää kasva riskin kasvua vastaavasti.

Työeläkesijoittajien salkut sisältävät nykyisin osakkeiden ja korkojen lisäksi varsin merkittävästi myös muita tuottavia sijoituksia. Määrältään merkittävästi yli 10 prosenttiyksikön nosto osakkeiden osuudessa edellyttäisi muiden tuottavien sijoitusten purkamista. Lisäksi OLV-osuuden voimakas nostaminen yhdenmukaistaisi sijoitussalkkuja entisestään ja vähentäisi vastaavasti hajautushyötyjä.

7. Miten sijoitustuottoja voitaisiin parantaa muuttamalla vakavaraisuussääntelyä?

Toinen keino nostaa työeläkesijoitusten riskitasoa ja siten parantaa tuottoja liittyy sijoittamista koskevien vakavaraisuusvaateiden helpottamiseen.

Yksityisaloilla riskinottoa rajoitetaan vakavaraisuussääntelyllä. Kyse on tuottavuuden ja turvaavuuden tasapainon hakemisesta: laki säätelee riskinottoa, jolloin varat sijoitetaan tavoitellen mahdollisimman hyvää tuottoa sallitulla riskillä. Vakavaraisuutta on kuvattu tarkemmin Vakavaraisuussääntely-sivullamme.

Nykyään Finanssivalvonta on käytännössä edellyttänyt, että työeläketoimijoiden vakavaraisuuden tulee olla jokaisena ajanhetkenä tietyn tason – toimijan salkun riskillisyydestä riippuvan vakavaraisuusrajan – yläpuolella. Tämä on johtanut siihen, että työeläkesijoittajat pitävät varsin suurta varmuusmarginaalia vakavaraisuusrajaansa nähden.

Nykyinen menettely perustuu siihen, että työeläkevakuuttajalla pitää olla vakavaraisuuspääomaa vuoden kuluttua jäljellä kaikissa olosuhteissa 97 prosentin todennäköisyydellä. Käytännössä tämä vastaa tilannetta, jossa vakavaraisuus menetetään keskimäärin kerran reilussa 30 vuodessa. Tämän varmuustason alentaminen esimerkiksi 95 prosenttiin olisi varsin yksinkertainen keino luoda riskinottokykyä. Tämä vastaisi vakavaraisuuden menettämistä keskimäärin kerran 20 vuodessa.

Kaikki vakavaraisuusmekanismiin tehtävät muutokset edellyttävät tietysti sekä viranomaisten hyväksyntää että lainmuutosta. Tietyiltä osin saatettaisiin joka tapauksessa joutua tekemään muutoksia samalla myös eläkevastuiden tuottovaatimuksen laskentaan.

8. Jos riskiä otetaan enemmän, kuka kantaa syntyneen lisäriskin?

Koska sijoitustoiminnan lisätuotto ei missään vaihtoehdossa synny ilman lisäriskiä, sijoitusuudistus luo uuden kysymyksen: kuka kantaa syntyneen lisäriskin milläkin aikavälillä?

Jos työeläkejärjestelmä säilyy muilta osin nykyisellään, sijoitusriskin kantaminen tapahtuu pääosin kuten nykyisinkin: työeläkevakuuttaja kantaa toiminnallisen riskin, työnantaja ja työntekijät taas eläkemaksun kautta taloudellisen riskin. Jo maksussa olevalle eläkkeelle tai työelämässä kertyneelle, mutta ei vielä maksussa olevalle eläkekertymälle riskiä ei periaatteessa ole, koska näitä suojaa perustuslain mukainen omaisuudensuoja.

Petteri Orpon hallitusohjelmaan ja eläkeuudistuksen toimeksiantoon on kuitenkin kirjattu sääntöpohjainen vakautusmekanismi, jolla pyritään vakauttamaan työeläkemaksun nousupaine ja siten säätelemään järjestelmän rahoituksen tilaa. On toistaiseksi epäselvää, mitä kirjauksella tarkoitetaan. Mutta jos samanaikaisesti sekä lisätään sijoitusriskiä että esimerkiksi edes osittain sidotaan eläke-etuuksia sijoitustoiminnan tuottoihin, työeläkkeiden vuotuinen vaihtelu voi muodostua merkittäväksi.

Tulevaisuudessa työeläkejärjestelmän taloudellinen riski voi siis jakautua uudella tavalla, jos sääntöpohjainen vakautusmekanismi vaikuttaa esimerkiksi maksussa olevien työeläkkeiden vuosittaisen indeksitarkistuksen tai kertyvien eläkkeiden niin sanotun palkkakertoimen laskuperusteisiin. Palkkakertoimen avulla työuran aikaiset ansiot korotetaan eläkkeen alkamisvuoden tasoon.

Eläkeläisillä ei yleensä ole kykyä lisätä tulojaan heikkoina sijoitusaikoina, joten sosiaaliset vaikutukset voivat olla suuret. Sama koskee myös varttuneita, työuransa loppupuolella olevia työntekijöitä. Vaikka esimerkki on kirjausta koskevan tarkemman tiedon puuttuessa hypoteettinen, se korostaa, että sijoitustoimintaa ei voida uudistaa ilman tarkkaa harkintaa eläketurvan kokonaisuuden ja riskinkannon näkökulmasta.

Jos taas riskinotto kannattaa oletettua paremmin ja sijoitustuotot kasvavat merkittävästi, hyödyttää se työeläkkeiden rahoitusta suurempien rahastotäydennyksien ja vahvistuvan vakavaraisuuden avulla – olettaen että parempia tuottoja ei ulosmitata työeläkemaksuihin tehtävinä alennuksina. Maksunalennukset hyödyttäisivät nykyisin työssä olevia työntekijöitä ja työnantajia, kun taas tuottojen jättäminen järjestelmään hyödyttäisi tulevia sukupolvia.

9. Voiko riskin nostaminen aiheuttaa eläkevakuuttajien konkursseja?

Suomessa työeläkkeet ovat lakisääteisiä ja pakollisia. Siksi yksityisalojen työeläkevakuuttajien riskinottoa sijoitustoiminnassa hillitään tarkalla lainsäädännöllä ja niiden vakavaraisuutta valvotaan säännöllisesti. Työeläkevakuuttajat tasapainoilevat sijoitustoiminnan turvaavuudelle ja tuottavuudelle asetettujen tavoitteiden välillä.

Sijoitus- ja vakuutusriskeihin varaudutaan laajamittaisella riskianalyysillä, jonka kautta lasketaan vakavaraisuusraja. Se on työeläkevakuuttajien vakavaraisuusvalvonnassa käytettävä pääomavaade, jonka alittamisesta seuraa valvonnallisia toimenpiteitä. Työeläkevakuuttajan jokainen yksittäinen sijoitus on mukana analyysissa. Pääsääntönä on, että mitä riskipitoisempia sijoituksia vakuuttajalla on, sitä korkeampi vakavaraisuusraja on. Tämä vähentää riskin nostamisesta syntyvää kasvanutta konkurssiriskiä.

Työeläkejärjestelmän sijoitustoiminnan perusteet ja sääntely eroavat yksityis- ja julkisaloilla. Julkisalojen eläkejärjestelmissä rahastot ovat luonteeltaan puskureita, joiden koko ei riipu yksilötasolla karttuneista tai karttuvista eläkevastuista. Niiden turvana on lopulta julkisen sektorin toimijoiden verotusoikeus.

Päivitetty 17.12.2024