Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus eläkejärjestelmässä ja eläkeuudistuksissa

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on yksi keskeisimpiä mittareita, kun työeläkejärjestelmän uudistuksia valmistellaan. Tähän asti erityisesti tulevat eläkkeensaajat ja työnantajat ovat olleet maksajina, kun työeläkkeiden rahoituksen ja eläkemenojen tasapainoa on korjattu. Edellisessä vuoden 2017 eläkeuudistuksessa parannettiin tietoisesti nuorimpien ikäluokkien asemaa. Vuoden 2024 aikana on määrä neuvotella jälleen seuraava eläkeuudistus.

Nyt on olennaista arvioida läpinäkyvästi, miten mahdolliset muutokset vaikuttaisivat eri väestöryhmiin ja eri-ikäisiin suomalaisiin. Se ei ole yksiselitteistä. Vaikutukset voivat olla sattumanvaraisia ja niitä pitää arvioida hyvin pitkällä aikavälillä. Eri sukupolvien kokemuksessa oikeudenmukaisuudesta on lopulta kyse kokonaisuudesta: työeläketurvalla on yksittäisen ihmisen tai ikäluokan näkökulmasta aina kytkös julkistalouteen, sen palvelutarjontaan ja tulonsiirtoihin eri aikoina.

Oikeudenmukaisuus ja eläkeuudistukset

1. Miten ikäluokkien välistä oikeudenmukaisuutta voidaan arvioida?

Julkinen keskustelu eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuudesta painottuu usein keskenään eri-ikäisten ihmisten asemaan tulonjaossa. Työeläkejärjestelmässä tätä voidaan arvioida sisäisen tuoton eli elinkaarella maksettujen eläkemaksujen ja saatujen eläke-etuuksien ikäluokkakohtaisten saantien kautta.

Ikäluokkien välisen tulonjaon arviointi on suhteellisen helppo toteuttaa työeläkkeissä, mutta kuva sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta jää kapeaksi. Hyvinvointiyhteiskunta on eläketurvaa laajempi kokonaisuus. Erot tulonjaossa voivat vaihdella saman sukupolven sisällä enemmän kuin ikäpolvien välillä. Vaikka se ei ole helppoa, oikeudenmukaisuutta arvioitaessa olisi tärkeää ottaa mukaan myös muu julkinen talous ja siihen liittyvä vero-, tulonsiirto- ja palvelukokonaisuus. Ne voivat vaihdella eri ajanjaksoina merkittävästi. Tällaista ikäluokkakohtaista arviointia voidaan tehdä yli elinkaaren eri vaiheiden sukupolvitilinpitoa hyödyntäen (ks. kysymys 10). Eläkeuudistusten suunnittelussa on tärkeä arvioida, miten ikäluokkien asemat kehittyvät kokonaisuudessaan suhteessa toisiinsa.

Joskus lähtökohdaksi oikeudenmukaisuuden arvioinnissa otetaan sukupolvien välisten tulonsiirtojen pysyminen vakiona ajan kuluessa. Tämä on huonosti perusteltavissa, varsinkin jos otetaan huomioon, kuinka paljon suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja sen investoinnit myös lapsiin ja nuoriin ovat kasvaneet vaikkapa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Käynnissä oleva väestön vanheneminen siirtää väistämättä kansalaisten tarpeita ja niihin käytettyjä resursseja väestötasollakin elinkaaren loppupäähän.

2. Miten eri ikäluokat kantavat riskejä työeläkejärjestelmässä?

Varautuminen erilaisiin riskeihin ja elämäntilanteisiin voidaan periaatteessa hoitaa yhteisesti, yksilöllisesti tai erilaisissa sekamalleissa. Suomalaisessa työeläketurvassa riskit on päätetty kantaa yhteisesti. Työeläke on vakuutus, ei sijoitus- tai säästötuote. Yksilön kannalta yhteinen riskinkanto tarkoittaa turvattua toimeentuloa eliniän loppuun saakka tai toimeentuloa sen jälkeen, jos kesken työuran menettää kykynsä elättää itsensä omalla työllään. Työeläkejärjestelmä tarjoaa myös rajatumpaa turvaa leskille ja lapsille.

Rahoituksen osalta kyse on käytännössä siitä, kuinka paljon eläkkeiden maksamista varten saadaan kerättyä rahaa eläkemaksuista ja niistä rahastoidun osan sijoitustuotoilla. Tässä yhteydessä riski on siis varojen riittävyys järjestelmän ylläpitämiseen. Tähän vaikuttavat muun muassa työikäisten määrä, heidän työllisyytensä sekä palkkojen taso. Sijoitustuottoihin vaikuttaa luonnollisesti rahoitusmarkkinoiden kehitys. Sijoitustuottojen merkitys kasvaa, koska ikäluokat ovat pienentyneet, ja aiempaa pienemmät ikäluokat rahoittavat isompien edeltäjiensä eläkkeitä. Rahastointi pienentää ikäluokkien koosta nousevaa rahoitusriskiä, mutta ei poista sitä kokonaan.

Käytännössä kaikki Suomessa työtä tekevät ovat työuransa aikana vuorollaan maksajina ennen siirtymistään eläkkeensaajiksi. Ikäluokkien sisällä työeläkkeiden rahoitusriskejä kantavat maksajat: työntekijät, työnantajat, yrittäjät sekä osittain myös veronmaksajat. Eläkkeensaajat eivät lähtökohtaisesti kanna nykymallissa rahoitukseen kohdistuvia riskejä.

Suomalainen työeläke on etuusperusteinen. Se on siis kertynyt kunakin aikana säädetyn kaavan mukaan. Eläkkeellä ihmisen työeläkkeen summa on siinä mielessä taattu, että se ei ole riippuvainen maksutuloista tai varojen tuotosta. Jo kertyneitä etuuksia on haluttu suojata leikkauksilta. Valinta on tehty siksi, että vanhuuseläkettä tai työkyvyttömyyseläkettä saavien ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan tilanteeseensa ja ansioihinsa ovat pienemmät kuin terveillä työikäisillä. Perustuslain mukainen omaisuudensuoja koskee ansaittua työeläkettä, mutta ei sen indeksointia eli vuosittaista tarkistamista, jolla suojataan eläkkeiden ostovoimaa inflaatiolta.

3. Miten aiemmissa eläkeuudistuksissa on huomioitu ikäluokkiin kohdistuvat vaikutukset?

Eläkemaksujen, rahastojen ja eläke-etuuksien välinen epätasapaino on ratkaistu säännöllisillä eläkeuudistuksilla. Niiden valmisteluvaiheessa on aina tuotettu tutkimustietoa päätöksenteon tueksi. Vaikutuksista eri väestöryhmiin on käyty myös julkista keskustelua. Eläkeuudistukset edellyttävät pitkän aikavälin arviointia, koska aika eläkemaksujen ja etuuksien saamisen välillä on hyvin pitkä. Muutosten seurauksia pitää arvioida jopa 70 vuoden päähän.

Aiemmissa uudistuksissa erityisesti tulevat eläkkeensaajat ja työnantajat ovat kantaneet rahoitusriskejä etuuksiin ja maksuihin tehtyjen muutosten kautta. On tärkeää, että ikäryhmiin kohdistuvia vaikutuksia arvioidaan paitsi rahoituksen kestävyyden, myös eläkkeiden riittävyyden pohjalta. Eläketurvakeskus tuottaa ajantasaista tietoa eläkejärjestelmästä ja se tekee PTS-laskentamallilla näkyväksi erilaisten muutosehdotusten ikäluokkakohtaisia vaikutuksia. Erilaiset tutkimuslaitokset (esim. ETLA) ja valtiovarainministeriö saattavat osallistua sukupolvivaikutusten kartoittamiseen.

Eläkemaksut olisivat tänä päivänä hyvin korkeita ilman aiempia uudistuksia. Muutokset ovat historiassa kohdistuneet pääasiassa tulevien eläke-etuuksien heikennyksiin – kuten esimerkiksi elinaikakerroin, joka leikkaa tulevia eläkkeitä, jos suomalaisten elinajanodote kasvaa – mutta myös maksussa olevien työeläkkeiden indeksointiin. 2000-luvun uudistuksissa on keskitytty työurien pidentämiseen, joka on ollut keino sekä rahoituksen kestävyyden että riittävien eläketasojen saavuttamiseen. Lisäksi maksuja on nostettu ja eläkevakuuttajien riskinottoa sijoitustoiminnassa on kasvatettu. Lähes kaikki uudistuskeinot vaikuttavat tavalla tai toisella ikäluokkien väliseen tulonjakoon.

Sukupolvinäkökulma oli vahvasti mukana vuoden 2017 eläkeuudistuksessa. Uudistusta edelsi Pekkarisen asiantuntijatyöryhmän raportti (2013), joka käsitteli työurien pidentämisen keinoja eri ikäluokkien ja väestöryhmien kannalta. Etuuksien ja maksujen muutosten arvioitiin (ETK 2014, Kautto & Risku 2015, Risku 2015, Lassila ym. 2015) olevan lopulta suhteellisen pieniä sukupolvien välisen tulonjaon näkökulmasta. 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneet kuitenkin hyötyivät uudistuksesta jonkin verran muita ikäluokkia enemmän: esimerkiksi eläkkeen kertymää muutetiin huomioimaan paremmin koko työura ja kaikki ansiot. Eläkettä säädettiin kertyväksi myös esimerkiksi tutkintoon johtavasta opiskelusta jo vuoden 2005 uudistuksessa.

4. Miten tuleva eläkeuudistus voisi vaikuttaa eri ikäluokkiin?

Hallitus on antanut työeläkeuudistusta pohtivalle työryhmälle tehtäväksi selvittää muutoksia, jotka vahvistaisivat julkista taloutta noin miljardilla eurolla (0,4 prosenttia suhteessa BKT:hen). Se on lähellä työeläkejärjestelmän tunnistettua maksuvajetta (ETK 2023). Lisäksi sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla pyritään eläkevakuutusmaksutason vakauttamiseen pitkällä aikavälillä. Työeläkemaksujen, eläkerahastojen ja etuuksien kokonaisuuteen tehtävät muutokset vaikuttavat ikäluokkien väliseen tulonjakoon ja myös työuriin.

Työeläkepolitiikan yksi keskeisistä tavoitteista on pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmassakin mainittu sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus. Hallitus ei ole toistaiseksi määritellyt, mitä se tarkoittaa sukupolvien välisellä oikeudenmukaisuudella tai kuinka sitä mitataan. Lisäksi hallitusohjelmassa painotetaan, että ”työeläkkeen korvaustason pitää olla riittävä myös nuorten näkökulmasta”. Ilmaus on suhteellisen lavea. Korvaustaso voi tarkoittaa oman eläkkeen suhdetta edeltävään työuraan tai yleisesti keskimääräistä eläkkeiden suhdetta palkkoihin yhteiskunnassa. Työeläkkeiden korvaustaso eli saatujen etuuksien suhde palkkoihin laskee tulevaisuudessa nykyisten nuorten ja keski-ikäistenkin ikäluokkien kohdalla jo tehtyjen eläkeuudistusten seurauksena (ETK PTS 2022).

Muutosehdotusten vaikutuksia tulee arvioida kokonaisuutena, nostamatta esiin vain yhtä osatekijää. Niiden kohdentumista ikäluokkiin tulee seurata suhteessa aiempiin eläkeuudistuksiin. Nyt käynnissä oleva prosessi poikkeaa 2000-luvun uudistuksista siinä, että rahoituksen kestävyyttä ei tavoitella työurien pidentämisen kautta. Lisäksi huomio on toistaiseksi ollut enemmän koko julkisen talouden tasapainossa ja vähemmän sopeutusten sosiaalipoliittisissa seurauksissa. Julkisen talouden vahvistaminen voidaan periaatteessa saavuttaa eläkemenojen leikkauksilla, eläkemaksujen nostamisella ja osittain kasvattamalla eläkerahastojen riskinottoa sijoitustoiminnassa.

Valtiovarainministeriö on esittänyt arvioita työeläkkeiden leikkauksista ja mahdollisesti jopa eläkemaksujen alentamisesta, jotta alijäämäiseen valtiontalouteen saataisiin veronkorotusvaraa (Julkisen talouden meno- ja rakennekartoitus 2023). Hallitus on kiinnittänyt työeläkeuudistuksen vahvasti julkisen talouden kestävyyteen, mutta menosopeutukset koskevat monia muitakin sektoreita. Ikäluokkakohtaisten tulonjakovaikutusten arviointia tulisikin tehdä koko julkisen sektorin vero-, tulonsiirto- ja palvelukokonaisuuteen peilaten. Jos työeläkejärjestelmän varallisuuden taas ajateltaisiin olevan käytettävissä valtion menojen kattamiseen, olisi kyseessä iso ajattelutavan muutos, joka rapauttaisi kaikkien ikäluokkien luottamusta eläketurvaan.

5. Miten sijoitustuottojen parantaminen voisi kanavoitua eri ikäluokkien hyväksi?

Työeläkealalla on pohdittu keinoja vahvistaa työeläkkeiden rahoitusta sijoitustuottojen avulla. Tuottojen parantamiseen tähtäävä uudistus osana eläkeuudistusta voi ratkaista osan hallituksen säästötavoitteesta. Onnistuminen tuottojen parantamisessa olisi positiivista maksajan roolissa olevien ikäluokkien näkökulmasta, mutta sitä on vaikea taata.

Sijoitusuudistus koskisi yksityisalojen työeläkevakuuttajia, sillä niiden sijoitustoimintaa säädellään rahastoituja varoja turvaavilla säädöksillä. Nykyinen sääntely ei anna täyttä mahdollisuutta hyödyntää työeläkevarojen erittäin pitkää sijoitushorisonttia ja näin saada markkinoilta parasta mahdollista tuottoa. Säätelyä hieman höllentämällä työeläkevakuuttajat voisivat lisätä maltillisesti sijoitusriskiä eli käytännössä sijoittaa suuremman osan varoistaan osakkeisiin. Pitkällä aikavälillä tuotto-odotus olisi näin suurempi. Toisaalta riskin lisäämisestä seuraisi luultavasti myös tuottojen suurempaa vaihtelua.

Mutta jos mahdollisen sijoitusuudistuksen ansiosta syntyy nykyistä parempia sijoitustuottoja, jäljelle jää vielä iso ja keskeinen kysymys: keiden hyväksi tavoiteltu ja mahdollinen tuottojen parantuminen ohjataan, miten ja miksi? Yksityisaloilla vanhuuseläkerahastojen täydennyksiä tehdään vuosittain, jonka lisäksi voidaan sopia lisätäydennyksistä. Jos tuottojen parantumisesta syntyvä “hyvä” käytettäisiin kuitenkin välittömiin työeläkemaksun alennuksiin, se ei välttämättä vahvistaisi nuorien tai vielä syntymättömien ikäluokkien työeläkkeiden rahoitusta.

6. Mitä sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä voisi tarkoittaa ikäluokkien näkökulmasta?

Hallitusohjelmassa ja kolmikantaiselle eläketyöryhmälle annetussa toimeksiannossa on kirjattu vaatimus, että työeläkejärjestelmään pitää rakentaa “sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä”. Työeläkejärjestelmän rahoituksellinen kestävyys ei kuitenkaan edellytä uuden vakauttajan käyttöönottoa. Työryhmän toimeksiannossa ei määritellä uuden vakautusjärjestelmän yksityiskohtia, mutta lähtökohtana on maksutason vakauttaminen pitkällä aikavälillä, jos järjestelmä kohtaa talouden shokkeja.

Vakautusjärjestelmiä voi olla monenlaisia, mutta pohjimmiltaan niillä tarkoitetaan ennalta päätettyä ja automatisoitua tapaa tehdä eläkeuudistuksia (ks. Q&A Työeläkkeiden rahoituksen automaattisesta vakautusjärjestelmästä). Kaikille malleille on yhteistä valinta siitä, miten työntekijät, työnantajat ja eläkkeensaajat jakavat eläkkeiden rahoituksen riskejä. Eli vakauttajat voivat muuttaa joko eläkemaksuja, eläkkeitä tai molempia yhdessä.

Vakautusjärjestelmän luonne vaikuttaa olennaisesti ikäluokkien väliseen tulonjakoon. Vakauttajan yksityiskohdista päätettäessä tehdään isoja valintoja siitä, miten eläkemaksut, rahastot ja eläke-etuudet sopeutettaisiin, jos ne eivät olisi tasapainossa. Jos hallitus siunaa vain maksunvakautukseen perustuvan vakauttajan, se tarkoittaisi todennäköisesti sitä, että jokaisella olisi eläkkeellä riski eläkkeen määränsä muuttumisesta – lähinnä pienenemisestä. On periaatteessa mahdollista, että myös työssäkäyvien eläkekertymiin puututtaisiin.

Vaikka maksutason vakautukseen perustuva järjestelmä lisäisi kaikkien ikäluokkien epävarmuutta tulevan eläkkeen tasosta, se voisi toisaalta samalla pienentää epävarmuutta eläkemaksujen suuruuden kehityksestä. Rahoituksen vakautusjärjestelmä tasapainottaa nimenomaisesti työeläkkeiden rahoituksen kestävyyttä, mutta se ei ota kantaa eläketurvan riittävyyteen.

Vakautusjärjestelmän vaikutukset voivat lopulta riippua siitä, kuinka monta taantumaa tai noususuhdannetta omaan eläkeaikaan kohdistuu. Vakautusjärjestelmän toimintaa pitäisi arvioida hyvin pitkällä aikavälillä, jotta sen vaikutukset eri-ikäisiin ihmisiin olisivat läpinäkyviä. Ikäluokkavaikutukset voivat siis olla vaikeasti ennakoitavia, eikä tällöin ole mitään taetta tasapuolisesta lopputuloksesta. Esimerkiksi Ruotsissa jo pitkään käytössä olleen rahoituksen vakautusjärjestelmän leikkausvaikutukset ovat olleet suhteellisen sattumanvaraisia eri ikäluokkien välillä (Barr 2013: The pension system in Sweden).

Oikeudenmukaisuuden mittaaminen

7. Mitä tarkoitetaan työeläkkeen sisäisellä tuotolla?

Jos sisäinen tuotto on positiivinen, eläkkeitä maksetaan enemmän kuin maksuja on kerätty. Tämä tuotto vaihtelee ikäluokittain. Nykyisten ja tulevien eläkkeensaajien näkökulmasta sisäisessä tuotossa on kyse siitä, kuinka paljon eri ikäpolvet saavat maksamilleen eläkemaksuilleen vastinetta. Vanhemmille ikäluokille voidaan jo laskea toteutunut tuotto, kun taas nuorempien ikäluokkien kohdalla sisäistä tuottoa voidaan arvioida eläkemenoa ja eläkemaksuja koskevien ennusteiden pohjalta. Ikäluokkakohtaisen tarkastelun lisäksi sisäinen tuotto voidaan laskea myös esimerkiksi sukupuolen, työmarkkina-aseman ja koulutuksen perusteella.

Eläketurvakeskuksen laskelmien perusteella (ETK, PTS 2022) kaikkien ikäluokkien sisäinen tuotto (inflaatio huomioituna) on positiivinen. 1940-luvun alussa syntyneet ovat saamassa noin 6 prosentin reaalisen vuosituoton eläkemaksuille. Eläkejärjestelmän alkuvuosina maksutaso oli matala verrattuna nykyiseen, koska ulosmaksettavien eläkkeiden määrä oli vähäinen. Vuonna 1962 työntekijöiden TEL-maksutaso (nykyisin TyEL) oli 5 prosenttia palkoista ja nyt on päädytty 24,4 prosenttiin. Jos alkuvuosina olisi peritty korkeampia maksuja ja ne olisi rahastoitu ja sijoitettu, maksutason hillitseminen olisi ollut myöhemmin helpompaa, Myös ikäluokkien välinen tulonjako olisi nyt toteutunutta tasaisempi. Tällä kaikella olisi toki ollut aikanaan myös oma vaihtoehtoiskustannuksensa ja työn hinta olisi todennäköisesti ollut korkeammalla tasolla.

Tiivistäen voi sanoa, että kaikkien 1960-luvun puolivälin jälkeen syntyneiden suomalaisten reaalinen sisäinen tuotto on noin kaksi prosenttia vuositasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki nuo ikäluokat ovat keskimäärin saamassa maksamansa eläkemaksut noin kaksinkertaisina takaisin elämänsä aikana. (ETK, PTS 2022) Nykyisenkaltaisessa etuusperusteisessa työeläkkeessä odotettavissa oleva tuotto on vakuutetuille myös suhteellisen riskitöntä.

Maksujen ja etuuksien muutokset sekä välillisesti eläkerahastojen tuotto vaikuttavat ikäluokkien sisäiseen tuottoon. Siihen on vaikea vaikuttaa jälkeenpäin, koska monet vanhemmat ikäluokat ovat jo kulkeneet joko osittain tai kokonaan järjestelmän lävitse maksajina ja saajina. Lisäksi perustuslain omaisuudensuoja rajaa muutoksia maksussa oleviin eläkkeisiin. Eläkejärjestelmän ulkopuolella tulo- ja ansioverotus ovat suhteellisen tarkkarajaisia ja nopeita valtion käytössä olevia keinoja, joilla voidaan vaikuttaa ikäluokkien väliseen tulonjakoon.

8. Millainen eläkejärjestelmän “sisäinen tuotto” on mittarina?

Työeläke ei ole säästötuote, vaan se on osa lakisääteistä sosiaalivakuutusta. Työeläkevakuutuksen kattamat riskit ovat kaikille yhteisiä ja yleisiä tapahtumia ihmisen elinkaarella. Vakuutus on pakollinen ja kollektiivinen, se koskee lähes kaikkia työssäkäyviä. Toisaalta työeläkemaksu ei myöskään ole vero, vaan siihen sisältyy konkreettinen saamaoikeus kertyneen eläkeoikeuden muodossa. Ikäluokkien välistä tulonjakoa on siksi tarpeen tarkastella koko kansantalouden tasolla (ks. kysymys 10).

Julkisessa keskustelussa työeläkejärjestelmän sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta mitataan usein sisäisellä tuotolla, joka kuvaa sitä, kuinka paljon eri ikäpolvet saavat maksamilleen eläkemaksuilleen vastinetta (ks. kysymys 7). Tällä tavalla mitattuna kuva sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta jää kapeaksi.

Työeläkevakuutus turvaa ihmisen toimeentuloa, kun hän saavuttaa eläkeiän tai jos hänen työkykynsä heikkenee osittain tai kokonaan. Elinikäinen vakuutus vanhuuden varalle hyödyttää sisäisen tuoton näkökulmasta mahdollisimman pitkään eläviä. Työkyvyttömyysvakuutus puolestaan hyödyttää niitä väestöryhmiä, joilla on esimerkiksi työn luonteen vuoksi suurempi riski työkyvyn heikkenemiseen jossain vaiheessa elämää. Eläkejärjestelmän sisäisen tuoton laskennassa voidaan periaatteessa ottaa huomioon myös valtion takaama minimiturva (esim. Tanskanen 2020). Silloin ikäluokkien saamat hyödyt pienentyvät. Näin käy siksi, että Kelan kansaneläke ja takuueläke ovat työeläkevähenteisiä ja työeläkkeen ylittäessä tietyn tason (noin 1600 euroa kuussa vuonna 2024), niitä ei enää myönnetä. Työntekijöillä ei ole kuitenkaan mahdollisuutta vaikuttaa siihen, missä muodossa tulot tai lopulta eläkkeen voi ottaa, vaan suurin osa suomalaisista rahoittaa omalla työllään pääasiallisen eläketurvansa.

Sisäinen tuotto voidaan laskea myös ikäluokkien maksamien eläkemaksujen ja saatujen etuuksien nykyarvolle (Risku 2015). Inflaatio vaikuttaa rahan ostovoimaan ajassa ja vaihtoehtoisesti sijoitetuille maksuille voitaisiin saada korkotuottoa. Vaihtoehtoisten tuottojen laskenta on kuitenkin puhtaasti teoreettinen tapa hahmottaa tuotto-odotuksia: yksilöllinen sijoittaminen tai täydellinen irtautuminen nykymallista eivät ole mahdollista. Rahastointi on myös vain osa työeläkejärjestelmän rahoitusta, jolloin koko maksuosuudelle ei ole järkevää laskea vaihtoehtoista tuottoa.

9. Minkä tasoisia eläkkeitä eri ikäluokat saavat?

Suomalaisten eläkeajan toimeentulo voi koostua Kelan eläkkeistä, työeläkejärjestelmän ansioperusteisesta työeläkkeestä, erityisturvan eläkkeistä ja muista tuloista, kuten pääomatuloista ja eläkkeellä tehdyn työn ansioista. Työeläke on eläkeläisille Suomessa tärkein toimeentulon perusta. Kaikista eläkkeensaajista noin 92 prosenttia saa työeläkettä, 29 prosenttia työeläkettä ja Kelan eläkkeitä – ja ainoastaan kuusi prosenttia pelkkää Kelan eläkettä (ETK 2023).

Kaikkien ikäluokkien työeläkkeen taso riippuu palkoista, työurista ja eläke-etuuksien lainsäädännöstä. Tähän asti keskimääräinen eläketaso on noussut tasaisesti, kun työeläkejärjestelmä on kypsynyt ja ihmiset voivat tänä päivänä kartuttaa ansioeläkettä koko työuransa ajan.

Eläketurvan tasoa voidaan mitata ikäluokittain keskiarvon ja mediaanin kautta tai perinteisesti on käytetty myös korvausasteen käsitettä, joka kuvaa eläkkeen tasoa suhteessa omaan palkkatasoon tai keskimääräisiin ansioihin nähden. Eläkkeiden tulevaa tasoa ennakoidaan säännöllisten laskelmien ja myös eläkeuudistusten yhteydessä.

Työeläkkeiden korvaustaso eli saatujen etuuksien suhde palkkoihin laskee tulevaisuudessa nyt nuorten ja keski-ikäistenkin ikäluokkien kohdalla jo tehtyjen eläkeuudistusten seurauksena (ETK PTS 2022). Tästä huolimatta nuorten euromääräinen eläke kasvaa tulevaisuudessa, kun myös reaalipalkkatason oletetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä. Koska eläkeiät nousevat, nykyiset nuoret joutuvat tekemään todennäköisesti pidempään töitä kuin aikaisemmat ikäluokat. Toisaalta esimerkiksi työurat alkoivat aiempina vuosikymmeninä nykyistä nuorempana.

Keskimääräinen kokonaiseläke on tällä hetkellä noin 55 prosenttia suhteessa keskiansioihin, kun katsotaan tilannetta ennen verotusta. Jo tehdyt eläkeuudistukset ja ennakoidut työurat vaikuttavat siihen, että korvausaste olisi laskemassa vuoteen 2090 mennessä noin 46 prosenttiin. (ETK PTS 2022). Suomessa asuvien keskimääräinen kokonaiseläke taas on tällä hetkellä noin 1845 euroa kuukaudessa (ETK 2024), jonka odotetaan kasvavan noin 3100 euroon vuosisadan loppuun mennessä.

10. Mitä sukupolvitilinpito kertoo ikäluokkien välisestä tulonjaosta?

Sukupolvitilinpidon tutkimusmenetelmällä voidaan tehdä näkyväksi eri ikäluokkien asemaa ja sen muutosta julkisen talouden kokonaisuudessa. Kyse on siitä, mitä kukin ikäluokka saisi nykylainsäädännön pohjalta elämänsä aikana tulonsiirtoina ja palveluina sekä mitä se maksaisi näistä veroina ja sosiaalivakuutusmaksuina. Sukupolvitilinpidolla voidaan myös havainnollistaa julkisen talouden kestävyyttä eri sektoreilla.

Käytettävissä olevat tilastotiedot asettavat rajoitteita sille, kuinka pitkälle ajassa taaksepäin sukupolvitilejä voidaan koostaa. Hyvinvointiyhteiskunta on kasvanut huomattavasti vuosikymmenten aikana. Vanhimpien ikäluokkien asema ei välity täysin realistisesti puutteellisista tilastoista, sillä heidän lapsuus- ja nuoruusaikojaan on tuettu julkisista varoista nykyistä heikommin. Myöskään epävirallista hoivaa tai esimerkiksi perintöjä ei yleensä huomioida laskelmissa.

Jokainen ikäluokka saa vuorollaan muun muassa varhaiskasvatuksen, peruskoulun, terveydenhuollon ja kouluttautumismisvaiheen ilmaiseksi ennen kuin he aktiivisen työvaiheen jälkeen palaavat taas elinkaarensa loppuvaiheessa saamapuolelle. Suomalaisten sukupolvitilinpidossa ainoastaan ”työikäisten” noin 25–62-vuotiaiden osallistuminen julkiseen talouteen on rahoituksen näkökulmasta positiivinen. Kaikkien muiden eli 0–24-vuotiaiden ”nuorten” ja yli 63-vuotiaiden ”vanhojen” ikäluokkien nettoverot ovat negatiivisia ja he eivät pysty rahoittamaan saamiaan tulonsiirtoja ja palveluita (Kotamäki & Vaittinen 2017).

Väestön ikääntyminen kasvattaa julkisen talouden kestävyysvajetta (esim. VM 2023). Ikäsidonnaisten menojen kasvu selittyy sekä ikääntyneiden ikäluokkien määrän että hoivatarpeiden kasvulla elinkaaren loppuvaiheessa. Tulojen ja menojen nykyarvojen kehitys elinkaaren eri vaiheiden välillä ei ole tasapainossa nyt eikä myöskään tulevaisuudessa, minkä takia kestävyysvajeen maksajiksi ovat jäämässä vuosina 1976–2005 syntyneet ikäluokat (Kotamäki & Vaittinen 2017).

11. Mitä sukupolvitilinpito kertoo eläkejärjestelmästä?

Eläkejärjestelmä on osa sukupolvitilipitoa. Sen sisältämät tulonsiirrot tapahtuvat pääasiassa eri ikäluokkien välillä, ja osittainen rahastointi pienentää niihin tarvittavien eläkemaksujen määrää. Yhä suurempi osuus työeläkkeistä katetaan eläkerahastoista ja niiden sijoitustuotoista. Jokainen ikäluokka on elinkaarensa aikana vuorollaan kattamassa eläkemenoja maksajan roolissa ja lopulta myös eläkkeensaajana. Ikäluokkien asema vaihtelee tyypillisesti elinvaiheen mukaan, mutta työkyvyttömyyseläke ja perhe-eläke voivat toteutua nuorempanakin.

Työeläkejärjestelmä on tilastoissa osa julkista taloutta, mutta käytännössä sen toimeenpano ja rahoitus on järjestetty erillään siitä. Rahastot ja sijoitustoiminnasta odotetut tuotot huomioidaan niin ikään tilinpidon laskelmissa. Työeläkkeellä on suuri merkitys myös eläkejärjestelmän kokonaisuudessa. Työeläkevakuutusmaksu on korvamerkitty eläketurvaan, toisin kuin yleinen verotus, josta katetaan esimerkiksi Kelan kansan- ja takuueläke.

Työeläkesektorin menot muodostivat vuonna 2022 noin viidenneksen kaikista julkisyhteisöjen menoista (Tilastokeskus 2023). Eläkemenot eivät kuitenkaan ole julkisen talouden kestävyyden suurin haaste tulevaisuudessa. Esimerkiksi eliniän pidentymisen aiheuttama taloudellinen taakka on eläkejärjestelmässä ratkaistu jo 2000-luvun uudistuksissa. Sen sijaan terveys- ja hoivamenot kasvavat seuraavien vuosikymmenten aikana yli työeläkemenojen (Kotamäki & Vaittinen 2017), joiden taas ennakoidaan kehittyvän maltillisemmin (mm. ETK PTS 2022, VM 2022).

Termit ja lisätietoa

12. Onko sukupolvi sama asia kuin ikäluokka?

Sukupolven käsite on vakiintunut julkisessa keskustelussa ja sitä käytetään usein synonyymina ikäluokalle. Se on kuitenkin monitulkintaisempi kuin ikäluokan tai ikäpolven käsite. Sukupolvella tarkoitetaan yleensä eri aikoina syntyneiden ihmisten jatkumoa, jotka kuitenkin eroavat toisistaan jokaiselle ryhmälle ominaisen sukupolvikokemuksen osalta.

Sukupolvia voivat olla esimerkiksi sotien jälkeen syntyneet ”suuret ikäluokat” tai vuosituhannen vaihteen ”millenniaalit”. Henkilön kuuluminen johonkin tiettyyn sosiologiseen sukupolveen voi olla varsin merkityksetöntä, jos selvitetään esimerkiksi eläkeuudistuksen vaikutuksia eri ikäisiin. On myös huomioitava, että kaikkien yksittäisten ikäluokkien sisällä on myös ikäluokkien sisäisiä sosiaalisia ja taloudellisia eroja.

Eläkejärjestelmää koskevissa arvioissa käytetään yleisesti ikäluokan tai ikäpolven käsitteitä. Ikäluokka kuvaa konkreettisesti tiettyinä aikoina syntyneiden ihmisten muodostamia ryhmiä, ei yhteistä sukupolvikokemusta, jota kaikki samaan ikäluokkaan kuuluvat eivät edes välttämättä jaa keskenään. Ikäluokka on sukupolvea tarkkarajaisempi termi, jolla voidaan arvioida eri ikäisten ihmisten asemaa eläkejärjestelmässä ottamatta kantaa muihin asioihin.

Ikäluokkien välinen suhde eläkkeissä voi muodostua usein eri tavoin, riippuen aina niiden järjestämistavasta. Suomen työeläkejärjestelmä perustuu sukupolvisopimukseen ja kollektiiviseen riskienjakoon, jossa jokainen on omalla vuorollaan ensin maksajana ja sitten lopulta saajana. Tämä sopimus siirtyy ikäluokalta toiselle ja sen tuottamaa lopputulosta voidaan arvioida eri ajankohtina.

13. Miten työeläkejärjestelmään osallistutaan eri elämänvaiheissa?

Kaikki Suomessa työtä tekevät ovat eri elämänvaiheissa osallisena työeläkejärjestelmässä. Työn teon tavalla ei ole väliä, vaan sekä yrittäjät että työntekijät ovat vakuutettuja oman työnsä ja lainsäädännön perusteella. Jos työeläkettä ei ole kertynyt lainkaan tai suhteellisen vähän, Kelan maksamat, verovaroin rahoitetut ja asumiseen perustuvat kansan- ja takuueläke takaavat minimitoimeentulon.

Kansalaisten asema eläkejärjestelmässä vaihtelee sen mukaan, mikä on heidän kulloinenkin roolinsa työmarkkinoilla: työssä, eläkkeellä vai osallisena molemmissa. Työurat ovat nykyisin monimuotoisia ja eläkeiät joustavia mahdollistaen työn ja eläkkeen yhdistämisen. Työeläkettä kertyy tällä hetkellä 17–69 vuoden iässä tehdystä ansiotyöstä sekä tietyin ehdoin myös opiskelusta ja muistakin niin sanotuista palkattomista jaksoista.

Työeläkkeen saaminen voi liittyä vanhuuteen, työkyvyttömyyteen ja perhehuoltajan menehtymiseen. Siksi eläketurva voi koskettaa henkilökohtaisesti myös nuoria ja keski-ikäisiä. Työeläkejärjestelmä myös kuntouttaa tietyin ehdoin takaisin työelämään työikäisiä, joita uhkaa työkyvyn menettäminen.

Suomalaiset kuuluvat tällä hetkellä työvoimaan noin 40 vuotta elämästään, kun taas varsinainen työllisen ajan odote ilman katkoksia on noin 37 vuotta (ETK 2022). Suunnilleen sen ajan ihminen on työeläkejärjestelmässä maksajan roolissa. Vanhuuseläkkeellä vietetään puolestaan noin 20 vuotta ja työkyvyttömyyseläkkeellä noin kaksi vuotta (ETK 2023). Työvuosia on siis noin kaksi yhtä eläkevuotta kohden, ja mitä korkeampi tämä suhdeluku on, sitä kestävämmällä pohjalla eläkejärjestelmä taloudellisesti on.

Lisätietoja:

Päivitetty 26.3.2024