Sijoitustoiminnan kulut

Työeläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kulut koostuvat kahdesta lähteestä: työeläkevakuuttajan oman sijoitusorganisaation toiminnasta sekä ulkopuolisten palveluiden käyttöön liittyvistä maksuista. Tällaisia ovat esimerkiksi ulkoistettujen sijoitusten hoitajille maksettavat palkkiot. Näistä käytetään nimitystä suorat ja epäsuorat kustannukset.

Sijoituskuluja syntyy kaikista sijoituslajeista, kuten osakkeista, pääomasijoituksista, kiinteistösijoituksista, hedge-rahastoista ja korkosijoituksista. Myös johdannaisten käyttö esimerkiksi jonkin omaisuusluokan suojauksessa synnyttää kuluja. Samoin valuuttakurssiriskiltä suojautuminen maksaa.

Epäsuorat kustannukset vähennetään ulkoisesti hoidetun, eli rahastoyhtiön avulla saaduista tuotoista. Epäsuoria kustannuksia ovat rahastoyhtiön rahastoon sijoittamisesta aiheutuvat hallinnointi-, säilytys, ja tuottosidonnaiset palkkiot sekä konsultti- ja juristipalkkiot ja rahastojen valvontaan liittyvät kustannukset.

Suorilla kustannuksilla tarkoitetaan sijoittajan eli eläkevakuuttajan sisäisesti syntyviä sijoitustoiminnan hoitokustannuksia. Näitä ovat esimerkiksi eläkevakuuttajan sijoitustoiminnan henkilökunnan palkat ja it-kulut, kuten kaupankäyntijärjestelmien ja niiden kehittämiseen liittyvät kustannukset.

Finanssivalvonnan (Fiva) vuoden 2021 teema-arvion mukaan työeläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kulut olivat 0,9 prosenttia sitoutuneesta pääomasta eli hieman vajaat kaksi miljardia euroa vuonna 2020 . Sijoitustoiminnan suorat kulut olivat 127 miljoonaa euroa eli noin 0,1 prosenttia suhteessa sitoutuneisiin pääomiin. Epäsuorat kulut olivat noin 1,7 miljardia euroa eli noin 0,8 prosenttia suhteessa sitoutuneisiin pääomiin. Sitoutunut pääoma kuvaa vuoden aikana keskimäärin sijoitettavissa olevaa varallisuutta.

Sijoitusvarallisuuden kokonaistuotto oli 4,7 prosenttia eli noin 10 miljardia euroa. Kokonaistuotto jakaantuu ulkoisista ja suorista sijoituksista saatuihin tuottoihin.

Fiva teki vastaavan arvion sijoitustoiminnan kuluista vuonna 2017. Selvityksen mukaan vuoden 2020 kuluissa ei ollut merkittävää muutosta vuoteen 2017 verrattuna. Kokonaiskulut suhteessa sijoitettuun pääomaan ovat kasvaneet lievästi. Vuonna 2017 työeläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kokonaiskulut olivat noin 1,6 miljardia euroa eli 0,8 prosenttia pääomasta. Suoria kuluja oli 134 miljoonaa euroa ja epäsuoria kuluja noin 1,4 miljardia euroa. Eri omaisuuslajien kulut ovat hieman laskeneet edellisestä selvityksestä, mutta kokonaiskuluja nostaa sijoitusjakauman muuttuminen siten, että pääomia on allokoitu kulumielessä edullisista osake- ja korkosijoituksista korkeamman kulurakenteen pääomasijoituksiin ja hedgerahastoihin.

Vuodelta 2011 tehtiin yhtenäinen, eri maiden eläkevakuuttajien kustannukset huomioon ottava selvitys (Suomen eläkejärjestelmä: Instituutiorakenne ja hallinto). Sen perusteella suomalaisten eläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kulut olivat kansainvälisesti verrattuna keskitasoa.

Vuosina 2017 sekä 2020 tehdyissä kuluselvityksissä on kuitenkin yksi olennainen ero aikaisempaan: vuotta 2011 koskevassa selvityksessä ei huomioitu suomalaisten, eikä myöskään kansainvälisten toimijoiden kohdalla lainkaan kiinteistö-, hedge- ja pääomarahastosijoitusten tuottosidonnaisia palkkioita. Syynä tähän oli puutteet lukujen vertailukelpoisuudessa, sillä suurella osalla kansainvälisistä eläkesijoittajista ei ollut valmiutta raportoida näitä tietoja.

Fivan selvityksessä on otettu huomioon eläkevakuuttajien suorat ja epäsuorat hallinnolliset sijoituskustannukset ja palkkiot (ks. kysymys 1). Suorissa kustannuksissa ei kuitenkaan ole huomioitu kaupankäyntikuluja, jotka syntyvät, kun esimerkiksi osakkeita tai korkosijoituksia ostetaan rahoitusmarkkinoilta. Osa näistä kustannuksista muodostuu sijoituskohteiden osto- ja myyntinoteerausten välisestä erosta.

Myöskään komissiopalkkioita ei ole huomioitu. Komissiopalkkioilla tarkoitetaan kaupankäyntivälittäjän, kuten pankin perimää palvelupalkkiota (välityspalkkiota) arvopapereiden osto- ja myyntitoimeksiantojen toteuttamisesta. Edellä mainittujen lisäksi rahastojen säilytyspalkkioita ei ole sisällytetty kuluselvitykseen, jolleivat ne sisälly sijoitustoiminnan hoitokuluihin tai rahaston hallinnointipalkkioon.

Arvioon on kuitenkin sisällytetty kokonaisuuden kannalta olennaisimmat kuluerät.

Työeläkevakuuttajien sijoitustoimintakulut rahoitetaan kokonaisuudessaan sijoitustoiminnan tuotoilla, eikä niihin siis käytetä työeläkemaksuja. Sijoitustoiminnan tuotoilla katetaan myös mahdolliset luottotappiot. Kun työeläkevakuuttajat raportoivat sijoitustoimintansa tuottoja, ilmoitetuista nettotuotoista on ensiksi vähennetty sijoitustoiminnan kulujen osuus.

On tärkeää huomata, että kaikista sijoitustoiminnan kuluista yli kolmasosa on tuottosidonnaisia kuluja. Näitä epäsuoria sijoituskuluja ei synny, mikäli ulkoistettu sijoitus ei saavuta ennalta määriteltyä vertailutuottoa. Tuottosidonnaisten palkkioiden yhteydessä pätee yleensä myös niin sanottu high watermark -periaate, jonka mukaan palkkio voidaan veloittaa vasta silloin, kun sijoituksen arvo ylittää siihenastisen korkeimman arvonsa.

Sijoitustoiminnan kulut syntyvät useasta eri lähteestä. Merkittävimmät kulut syntyvät noteeraamattomista sijoitusluokista, kuten pääomarahastoista ja hedgerahastoista. Etenkin hallinnointi- ja tuottosidonnaiset palkkiot näissä sijoitusluokissa ovat merkittävät. Esimerkiksi pääomarahastojen sijoituskohteiden hallinnointi on rahastoyhtiölle vaikeampaa, kuin pörssissä noteerattujen osakkeiden.

Pääomarahastoyhtiön edustajat tyypillisesti ovat omalla erityisosaamisellaan aktiivisesti vaikuttamassa pääomarahastoon kuuluvien yhtiöiden liiketoimintatapoihin ja -suunnitelmiin. Kulujen jälkeenkin pääomarahastojen ja noteeraamattomien osakkeiden tuotot olivat vuonna 2020 kaikista omaisuuslajeista parhaat.

Suorat ja epäsuorat kustannukset vähennetään suoraan bruttomääräisestä sijoitustuotosta. Näin ollen kaikki julkisuudessakin esitetyt eläkevarojen tuottoluvut ovat nettotuottoa kuvaavia lukuja, joista on vähennetty sijoitustoiminnan harjoittamisesta aiheutuneet kulut kohdistettuna suoraan eri sijoituslajeille.

On myös kuluja, joita ei voi suoraan kohdistaa tietylle sijoituslajille. Näitä ovat sijoitustoiminnan suorat kustannukset eli hoitokulut, jotka vähennetään sijoitustoiminnan euromääräisestä tuotosta erillisenä eränä. Hoitokuluja ovat muun muassa sijoitushenkilöstön palkat ja it-kulut.

Työeläkevarojen määrä ja niiden merkitys työeläkejärjestelmän rahoituksellisen kestävyyden kannalta on kasvanut. Tulevina vuosina eläkkeiden rahoitukseen käytetään väestön ikääntymisestä ja eläkemenojen kasvusta johtuen yhä enemmän rahastojen varoja ja niiden tuottoja. Yksinkertaistettuna työeläkemaksutulot eivät riitä kattamaan vuosittain maksettavia eläkkeitä.

Avoimuus työeläkevarojen sijoitustoiminnasta on työeläkealan mielestä tärkeää. Jo aiemminkin sijoituksiin liittyviä kuluja on raportoitu toimijoiden tilinpäätöksissä, kun eläkevakuuttajat ovat julkistaneet sijoituslajeille kohdistamattomia kuluja. Vuotta 2011 koskevista sijoitustoiminnan kuluista tehtiin myös selvitys (ks. kysymys 11).

Fivan näkökulmasta suorien ja epäsuorien kulujen määrä ja jakautuminen sijoitusluokittain on eläkevarojen käyttöön sekä sijoitustoiminnan tuottoon vaikuttava olennainen tekijä. Selvitykset mahdollistavat kulurakenteen hahmottamisen laajemmin, kuin mitä sijoitustuotoista on tiedossa tilinpäätöstietojen tai viranomaisraportoinnin perusteella.

Selvitykset on toteutettu Fivan ja työeläkevakuuttajien yhteistyönä. Jokainen Fivan valvottava eläkevakuuttaja toimitti Fivalle heidän pyytämänsä kulurakennetiedot.

Selvityksissä mukana olleet toimijat ovat Fivan valvottavia. Kuluselvityksissä olivat mukana kaikki muut lakisääteistä eläkevakuutusta harjoittavat toimijat paitsi Suomen Pankin eläkelaitos, Kelan toimisuhde-eläkkeet, Ortodoksisen kirkon keskusrahasto ja Ahvenanmaan maakuntahallitus. Nämä toimijat eivät ole Fivan valvottavia.

Sijoitustoiminnan kokonaiskustannukset ovat suurimmaksi osaksi palvelukorvauksia varainhoitajien tekemästä työstä. Olennaista on verrata varainhoitajien perimiä palkkiota niiden luomaan lisäarvoon. Esimerkiksi pääomarahastojen hoitajat perivät korkeita hallinnointipalkkioita ja lisäksi tuottosidonnaisia palkkioita.

Toisaalta eläkesijoittajan olisi hyvin vaikeaa rekrytoida pääomarahastoja kustannustehokkaammin suurta määrää yritysjärjestelyjen erityisosaajia, jotta se voisi toteuttaa kaikki pääomasijoitukset suorina sijoituksina ilman varainhoitajien käyttöä, ja samalla hyvää riskienhallintaa noudattaen. Lisäksi usein on niin, että juuri parhaiten menestyvät pääoma- ja hedgerahastojen varainhoitajat voivat periä korkeimpia palkkiota.

Tuottosidonnaiset palkkiot muodostivat vuonna 2020 merkittävän osuuden kaikista kuluista. Vuosi oli perinteisten omaisuuslajien suhteen tyydyttävä sijoitusvuosi. Parhaat tuotot tulivat lähtökohtaisesti korkeamman kulurakenteen pääomasijoituksista ja näin tuottosidonnaiset palkkiotkin olivat suuret. Mitä paremmat tuotot esimerkiksi pääomarahastoista tai hedgerahastoista, sitä suurempi on myös varainhoitajien perimä tuottosidonnainen palkkio. Yhden vuoden tarkastelujaksosta, joka sisältää tuottosidonnaisia palkkioita, ei kuitenkaan voi vetää yleisiä johtopäätöksiä, jotka pätisivät myös toisenlaisiin tuottovuosiin.

Eläkesijoituksia hajautetaan monin eri tavoin niihin liittyvien riskien hallitsemiseksi. Kustannuksiltaan kalliit pääoma- ja hedgerahastosijoitukset ovat kuitenkin tuottaneet kustannustenkin jälkeen hyvin ja tuoneet hajautushyötyjä sijoitusriskin hallintaan.

Fivan selvityksen mukaan vuonna 2020 nettomääräinen sijoitustuotto, kuluilla vähennettynä, oli nimellisesti 4,7 prosenttia. Telan tilastojen mukaan työeläkevakuuttajien keskimääräinen, vuotuinen nettotuotto on ollut pitkällä aikavälillä nimellisesti 5,9 prosenttia ja reaalisesti, inflaatio huomioiden, 4,3 prosenttia (vuoden 1997 alusta vuoden 2020 loppuun tarkasteltuna).

Eläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kannalta tuotto ja turvaavuus ovat avainasemassa. Nämä kaksi asiaa pystytään parhaiten turvaamaan hakemalla kaikissa omaisuuslajeissa mahdollisimman hyvää tuottopotentiaalia ja omaisuuslajien muodostaman kokonaisuuden riskienhallintaa. Joissakin omaisuuslajeissa tai joillakin markkinoilla tämä on mahdollista vain käyttämällä ulkopuolisten varainhoitajien apua.

Ulkopuolisten varainhoitajien työstään perimiä palvelukorvauksia onkin olennaista verrata varainhoitajien luomaan lisäarvoon. Joillekin maantieteelisille alueille tai joihinkin noteeraamattomiin kohteisiin sijoittaminen ei olisi käytännössä mahdollista ilman ulkopuolisia varainhoitajia. Lisäksi eläkevakuuttajan olisi hyvin vaikeaa rekrytoida esimerkiksi niin suurta määrää kansainvälisten yritysjärjestelyjen erityisosaajia, jotta se voisi toteuttaa kaikki pääomasijoituksensa suorina sijoituksina ja samalla hyvää riskienhallintaa noudattaen.

Ulkopuolisilla varainhoitajilla eli rahastoyhtiöillä onkin monesti erityisosaamista, joka täydentää sijoitussalkun tuotto-riski-ominaisuuksia ja kulujen jälkeenkin tehostaa sijoitustoimintaa. Pelkästään ulkoisten kustannusten näkökulmasta tarkasteltuna esimerkiksi hintavien pääoma- ja hedgerahastosijoitusten välttäminen ei palvelisi parhaimmalla tavalla eläkejärjestelmän tavoitetta mahdollisimman hyvästä tuottojen ja riskien kokonaisuudesta.

Kansainvälistä luotettavaa kuluvertailua eri maiden eläkevakuuttajien kesken on haasteellista kerätä eri toimijoiden tilinpäätöstiedoista, koska kulujen raportointitavoissa, kuten tarkkuustasossa on eroavaisuuksia.

Myös sijoitusstrategiat, sijoitusjakauma, sijoitettavan summan koko, lainsäädäntö ja niistä johtuen sijoitusten jakautuminen vaikuttavat kuluihin, mikä vaikeuttaa vertailua entisestään.

Paras vertailukelpoisuus lukujen välille saadaan yhtenäisellä tiedonkeruulla. Vuodelta 2011 tehtiin yhtenäinen, eri maiden eläkevakuuttajien kustannukset huomioon ottava selvitys (Suomen eläkejärjestelmä: Instituutiorakenne ja hallinto). Siinä kävi ilmi, että suomalaisten eläkevakuuttajien sijoitustoiminnan kulut ovat kansainvälisesti verrattuna keskitasoa.

Vuosina 2017 sekä 2020 tehdyissä kuluselvityksissä on kuitenkin yksi olennainen ero aikaisempaan: vuoden 2011 selvityksessä ei huomioitu suomalaisten eikä myöskään kansainvälisten toimijoiden kohdalla lainkaan kiinteistö-, hedge- ja pääomarahastosijoitusten tuottosidonnaisia palkkioita. Syynä tähän oli puutteet lukujen vertailukelpoisuudessa, sillä suurella osalla kansainvälisistä eläkesijoittajista ei ollut valmiutta raportoida näitä tietoja. Tuottosidonnaiset palkkiot saattavat muodostaa suurenkin osan koko sijoitustoiminnan kuluista. Myöskään kaupankäyntikuluja ei tämän Fivan selvityksen tapaan huomioitu vuoden 2011 selvityksessä. Vaikka 2011 vuoden selvitys toteutettiin eri tavalla kuin Fivan selvitykset, antaa se osviittaa, kuinka sijoituskulut suhteutuvat kansainvälisesti.

Kulut ovat kehittyneet eri sijoituslajeilla hieman eri tavalla. Kuluihin vaikuttaa sijoituslajin lisäksi se, minkä tyyppisistä sijoituksista eri sijoituslajeissa on kyse. Saman sijoituslajin sisällä tuotteiden monimutkaisuus esimerkiksi edistyneemmän sijoitusstrategian tai maantieteellisen sijainnin seurauksena voi tuoda lisäkustannuksia. Myös rahasto-osuuden merkinnän koolla, eli kuinka paljon sijoittaja on valmis rahastoon sijoittamaan, voi olla vaikutusta hinnoitteluun. Olennaista kuitenkin on tarkastella nettotuottoa suhteessa kustannuksiin, eikä pelkästään kokonaiskustannuksia.

Osakesijoittamisessa passiivisten sijoitustuotteiden tarjonta (pörssinoteeratut rahastot, ETF) on lisääntynyt samaan aikaan kuin sijoittajien varat ovat kasvaneet. Passiivisten sijoitustuotteiden kasvanut hintakilpailu entistä pienemmillä hallinnointipalkkioilla on koitunut sijoittajien eduksi. Passiivinen sijoitustuote tarkoittaa rahastoa, joka seuraa esimerkiksi OMXH25-osakeindeksiä eli Helsingin pörssin 25 suurimman yrityksen kurssikehitystä tai jotain tiettyä indeksiä, joka voi vastata esimerkiksi vastuullisuuskriteeristön perusteella koostettua sijoitussalkkua.

Myös korkorahastoissa indeksituotteiden osuus on noussut ja niiden hinnoittelu on tullut sijoittajille edullisemmiksi. Toisaalta raportointivaatimukset ovat nousseet finanssikriisin jälkeen, mikä on vähentänyt markkinoilta pienten rahastoyhtiöiden määrää. Tämä on osaltaan vaikuttanut hintakilpailuun sijoittajan kannalta negatiivisesti.

Hedgerahastojen (niin kutsuttu absoluuttisen tuoton rahasto) kustannuksiin vaikuttavat merkittävästi rahaston sijoitusstrategia, rahastomerkinnän koko, strategian kohdemarkkina ja kaupankäynnin laajuus. Palkkiotasoihin voi kohdistua painetta, mikäli systemaattisia kaupankäyntistrategioita toteuttavat rahastot kasvattavat suosiotaan. Systemaattisessa sijoitusstrategiassa yksittäiset sijoituskohteet valitaan kurinalaisesti ennalta määritellyin ehdoin erilaisiin tilastollisiin, kuten tilinpäätöksissä oleviin lukuihin nojautuen.

Pääoma- ja kiinteistörahastojen hallinnointiin on myös kohdistunut lisääntyneen tarjonnan aiheuttamaa hintakilpailua. Kokonaiskustannuksiin vaikuttaa hyvin paljon se, kuinka tuotot ja niiden myötä tuottosidonnaiset palkkiot kehittyvät eri omaisuuslajeissa. Toisaalta indeksituotteiden osuuksien noustessa kustannuksiin voi odottaa tulevaisuudessakin kohdistuvan jonkinlaista hintapainetta.