Politiikan pinnan alla

Lehteilin sitä ensin hetken muun tekemisen puutteessa. Ja istuin sitten nojatuoliin lukemaan sitä enemmänkin. Päiväkirjan lukeminen nosti mieleni suuren määrän noina vuosina kokemaani työn iloa ja elämäniloa. Myös tekstin eheys ja osin jopa jonkinlainen ajattomuus ilahduttivat.

Kirjoitin noina vuosina paljon kolumneja. Se piti ilmeisesti ilmaisuni selkeänä. Ja johti siihen, että kommentoin päivänpolitiikkaa pääosin ihan muissa formaateissa kuin tuossa verkkopäiväkirjassa. Sen teksti oli siksi yllättävän luettavaa myös tässä hetkessä.

Oli myös hauska huomata, miten monia asioita olin unohtanut vuosien varrella. Yksi niistä oli
Vasemmistoliiton silloin jo entisen puoluesihteerin Matti Viialaisen tuohonkin aikaan aktiivisesti
ajama Sdp:n ja Vasemmistoliiton yhdistämishanke ja sitä noina vuosina tukemaan perustettu Vasemmisto yhteen -yhdistys.

Siitä lukiessani huomasin, miten merkityksettömiksi monet aikoinaan isoiltakin tuntuneet ristiriidat ja vastakkainasettelut voivat lopulta osoittautua poliittisen elämän pidemmässä kaaressa.
Ja oivalsin, että asia tulee olemaan pääosin niin myös monien näkemyksiä tänään voimakkaasti
jakavien asioiden kohdalla.

Samalla pinnan alle jää aina myös paljon sellaista, joka pysyy vuodesta toiseen samana ja
nousee aikojen vaihtuessa esiin uudenlaisissa vaatteissa.

Tämä aika on nopeampi, arvaamattomampi ja huomattavasti pirstaleisempi kuin 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Se näkyy nykyisten kansanedustajien työssä ja osin myös politiikan voimasuhteissa ja äänestäjien käyttäytymisessä.

Pitkiä tekstejä sisältävistä nettipäiväkirjoista on tullut harvinaisia. Kansanedustajat kertovat
itsestään ja työstään enemmänkin lyhyin viestein sosiaalisessa mediassa. Osa suosii kuvavirtaa ja
siihen liitettyjä vieläkin lyhyempiä tekstejä. Pidempiä tekstejä ja puheita nostetaan esiin vasta
vaalien lähellä jos silloinkaan.

Samalla päättäjien viestintäavustajat ovat lisääntyneet ja poliittinen viestintä muutoinkin ammattimaistunut. Jos pitkiä päiväkirjatekstejä kirjoitettaisiin edelleen, piirtyisikö niihin vähemmän politiikan parissa koettua iloa ja innostusta kuin ennen? Onko ilo ylipäätään vähentynyt eduskunnassa? Varmaksi sitä ei voi tietää. Monien kansanedustajien julkisesti kertomista työkokemuksista voisi silti helposti päätellä niin.

Jatkuvan näkyvyyden vaateet ovat monille uuvuttavia ja viestinnän nopeuden ja näkyvyyteen
tarvittavan vastakkainasettelun vaateet vieraita. Myös istuntosalissa vaadittavan sanankäytön
kovuus on usein ristiriidassa edustajien oman ajattelun analyyttisyyden kanssa. Eduskuntatyöskentelyn pelisäännötkin venyvät ja paukkuvat ainakin paikoin tämän tästä. Edustajan työ on monesti myös yllättävän yksinäistä ja yksilökeskeistä.

Asian ei kai olisi kuitenkaan pakko olla ihan niin.

Median toiminta- ja ansaintalogiikkaa ei toki voi pakottaa toisenlaiseksi eduskunnan päätöksillä. Myös monet voimistuvaan suurvaltakilpailuun, Euroopan unioniin ja globaalin talouden muutoksiin liittyvät kehityskulut ovat kansanedustajien päätösvallan ulottumattomissa. Eduskuntatyön pelisäännöt ja työkäytännöt ovat kuitenkin yhä kansanedustajien ja heidän edustamiensa puolueiden käsissä. Niin on myös niiden rapautumisen pysäyttäminen.

Eduskuntatyössä on toki ollut kaikkina aikoina oma erikoisuutensa ja rasittavuutensa. Parlamentin enemmistön luottamusta nauttivaa hallitusta on kuitenkin läpi vuosikymmenten kunnioitettu ja asioiden käsittelyaikataulujen ja äänestyksissä voittaneiden esitysten legitimiteetti tunnustettu.
Nyt näyttää, että asia ei ole enää mitenkään itsestäänselvästi niin. Siksi eduskunta – ja osin
myös valtioneuvosto – saavat hiusmurtumia institutionaaliseen asemaansa tämän tästä myös
Suomessa.

Tällainen kehityssuunta ei tietenkään ole parlamentaarisessa demokratiassa mukava eikä toivottava. Sen kääntäminen ei kuitenkaan onnistu ilman eduskunnan ja puolueiden omaa myötävaikutusta.

Politiikassa on silti tapahtunut paljon hyvääkin. Puolueiden sisällä keskustellaan edelleen ajoittain paljon. Valituiksi tulevat kansanedustajat ovat koko ajan osaavampia. Isoja linjanmuutoksiakin tehdään maailman muutoksen niitä vaatiessa.

Näkyviä vasemmistopuolueiden yhdistämisen puuhamiehiäkään ei taida olla enää olemassa.
Myös yhdistämisen taannoinen perustelu, jonka mukaan yksi plus yksi olisi enemmän kuin kahden erillisen puolueen kannatus yhteensä, tuntuu menettäneen tyystin merkityksensä.

Kaikki ei kuitenkaan ole nytkään rauhallista, sillä pelikentän tuntuu vallanneen koko punavihreän blokin sisällä käytävä nollasummapeli siitä, kuka saa kulloinkin oman puolueen voittoon riittävän osuuden Sdp:n, Vasemmistoliiton ja vihreiden välillä liikkuvien äänestäjien kannatuksesta.

Siinä on äkkiä ajateltuna kyse vain poliittisten voimasuhteiden muutoksen ja äänestäjien
liikkuvuuden lisääntymisen tuomista pulmista. Pinnan alla väreilee silti myös Matti Viialaisen
taannoisen yhdistämishankkeen mukainen missio Sdp:n aseman turvaamisesta eduskuntavaalien suurimpana ja siten itseoikeutetusti myös pääministeripuolueena.

Mission mukaista tavoitetta ei saavutettu kevään 2023 eduskuntavaaleissa, kun Sdp:n voitto
jäi liian pieneksi – ja oli samalla pois Vasemmistoliiton ja vihreiden kannatuksesta. Punavihreiden
puolueiden puheenjohtajien ja kansanedustajien päänsärkynä on siksi jatkossakin alkujaan Sdp:n
omien nokkamiesten jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä lanseeraama pääministerivaalikonsepti – siitäkin huolimatta, että sen alkuperäiset puuhamiehet eivät ole olleet enää aikoihin puikoissa edes Sdp:ssä.