Hiljaa hyvä tulee

En ole edelleenkään mikään luonnon ja sen monimuotoisuuden asiantuntija. Huomaan kuitenkin osaavani tehdä varsin moniulotteisiakin havaintoja, vaikka en tiedäkään luonnosta kaikkea enkä aina osaa antaa oikeaa ja täsmällistä nimeä edes kaikelle sille, mitä näen ja koen yhden luonnon helmassa vietetyn aamupäivän aikana.

Tämä on ollut ensimmäinen kokonainen kesäni varsinaissuomalaisella maaseudulla. Olen siksi nähnyt paljon vanhaa ja vaurasta kulttuurimaisemaa ja monia aktiivisen maanviljelyn vaatimia vaiheita. Ja myös paljon eri tavoin käsiteltyjä metsiä sekä itselleni aiemmin liki tuntematonta sisäsaaristoa.

Maiseman ja näkökulman vaihtaminen virkistää tunnetusti mieltä. Se muokkaa monesti myös omia totuttuja tapoja. Omaan maisemanvaihdokseeni sekoittui myös muita elementtejä: jonkinlaista ajatuksellista valmistautumista parin vuoden päässä siintäviin eläkepäiviin. Pysyvän maalle muuton mahdollisuuksien puntarointia. Ja pohdintaa siitä, mitä vielä haluaisin tällä jäljellä olevalla elämälläni tehdä.

Olen jo siinä iässä, että minusta ei enää todellakaan voi tulla mitä tahansa. Jos haluan tehdä jotain uutta, minun on rakennettava se ainakin pääosin niistä aineksista, jotka ovat elämässäni jo nyt läsnä tavalla tai toisella.

Sen havainnon kanssa on ihmeen hyvä olla olemassa.

POHDISKELIN kesällä myös sitä, miksi ainakin minä havainnoin luontoa niin eri tavalla kuin yhteiskuntaa.

Luonnossa liikkuessani ympärilläni oleva maailma vain on. Tai ainakin minun on helppo ottaa siellä havaitsemani asiat ja aistimukset vastaan aika lailla sellaisinaan, ilman sen suurempaa tarvetta arvottaa tai varsinkaan muuttaa niitä.

Yhteiskunnallisia havaintoja tehdessäni minun – ja varmasti monen muunkin – on paljon vaikeampi välttää liki jatkuvaa arvoarvostelmien muodostamista. Mielipide, tunnereaktio ja puolesta tai vastaan oleminen vaanivat aina vieressä. Myös ahkerasti käyttämäni media tukee aktiivisesti nimenomaan sitä.

Kesän aikana huomasin, että haluaisin kuitenkin harjaantua välittömistä arvoarvostelmista pidättäytymisen taidossa. Ja että se vaatii minulta paljon aiempaa punnitumpaa ajankäyttöä sekä nopean ja hitaan median että ylipäätään lukemisen ja muunlaisen tekemisen välillä. Nopeaa kun ei enää ole vain sosiaalinen vaan koko ajan enemmän myös toimitettu media.

Viikoittainen uutisvirta kaluaa liki aiheen kuin aiheen nopeasti loppuun hämmästyttävän samanlaisena toistuvassa rytmissä. Niin käy yhä useammin myös aikakauslehdissä. Osa niidenkin sisällöstä ilmestyy jo ennakkoon verkossa – ja kulkee siksi lukijoidensa välittömien reaktioiden perässä.

Siksi viikon uutisaiheiden parissa viettämäni aika tuntui kesän edetessä yhä useammin siltä kuin koittaisin havainnoida metsän siimestä pelkän peltoaukean takaa esiin nousevan metsän reunan ja sen latvusten taivasta vasten piirtämän profiilin avulla.

Sen katsominen tuottaa toki tunteen, että olen ajan tasalla, ja ajoittain jopa hyvinkin perillä asioista. Tuntuma siihen, mitä kaikkea metsä pitää sisällään ja minkä takia, jää kuitenkin saavuttamatta.

VOISINKO siis vain antaa olla ja irrottautua viikoittaisesta uutisvirrasta kokonaan? Ehkä sitten, kun en ole enää aktiivisesti työelämässä, tai ainakaan nykyisessä ammatissani. Siihen asti minun täytyy vain sinnitellä sen metsänreunaefektin kanssa.

Enkä toki voisi muutoinkaan kirjautua maailmasta ulos kuin sosiaalisesta mediasta. Ainakin markkinat ja politiikka vaikuttaisivat arkeeni monin tavoin siitä huolimatta. Ympärillä oleva yhteiskuntakin jatkaisi olemistaan, vaikka olisin kuinka haluton havainnoimaan ja nimeämään sen kehityskulkuja.

Siksi vaihtoehdoksi jää vain toisenlaisten havainnointitapojen etsintä.

Yksi niistä on välttää aktiivisesti oman näkökulman liian tiukkaa lukitsemista. Ja toinen se, että lukee taas aktiivisesti uudestaan useampi vuosi sitten kirjoitettuja kirjoja. Niiden avulla huomaa, mikä silloisten tapahtumien keskellä avoinna olleista vaihtoehdoista oli se, josta tulimyöhemmin todellisuutta. Ja kuinka hyvin se vastasi sitä, mitä kirjan kirjoittamisen hetkellä pidettiin todennäköisenä.

Harrastin tuollaista lukemista joskus enemmänkin, mutta se unohtui pitkäksi ajaksi uutisvirran eteeni tuottamien tapahtumien ja niiden yhä nopeatempoisemman tulkitsemisen virrassa. Kesä vakuutti minut siitä, että tapa kannattaa ottaa uudelleen käyttöön ja minun kannattaa haastaa sen avulla aktiivisesti myös omaa ajattelu- ja tulkintakykyäni.

ELOKUU kiertää pohjoisen pallonpuoliskon kesää kohti loppua. Työarki alkaa ja kesän luomat uudenlaiset rutiinit karisevat herkästi pois sen edessä. Luotan silti siihen, että pärjään kyllä oman työ ja kaupunkielämäni kanssa.

Silti toivon, että tämä kesä – tai edes jokin seuraavista – nostattaisi hiljalleen muutoksen tuulia myös toimitetussa mediassa. Ja nostaisi sielläkin arvoon sen, että ihan kaikesta ei tarvitse olla nopeasti kiinni lukittua näkökulmaa eikä hetkessä valmista analyysiä. Ja sen, että tuloja tuottavaa lukijasuhdetta voi rakentaa myös ilman jatkuvien tunnereaktioiden metsästämistä.

Uskon, että uutisvirran kierteiden hienoinen hidastaminen voisi tukea nykyistä vahvemmin ulkoiseen todellisuuteen ankkuroituvaa kansalaisuutta ja sitä kautta vapaan länsimaisen demokratian vahvistamista.

Sen kanssa kai toimitettu mediakin oli aikojen alussa jollain tavalla naimisissa.