Eläkekeskustelussa unohtuu monta asiaa

Yksityisissä kohtaamisissa puhun tietysti omista mielipiteistäni. Olen kuitenkin siitä onnekas, että henkilökohtaiset näkemykseni vastaavat melko hyvin niitä näkökulmia, joita vien eteenpäin myös työpäivieni aikana.

Kääntöpuolena on, että murehdin joskus vapaa-ajallakin sitä, miten työeläkkeistä on tullut kuin varkain vain työllisyyttä ja talouspolitiikkaa koskeva eikä enää juuri lainkaan sosiaalipolitiikan alaan kuuluva asia.

Muutos näkyi jo viime kevään hallitusneuvotteluissa. Ja se voimistui kuluvan kevään kehysriihessä ja sen alla tehdyissä eläkkeiden leikkaamista koskeneissa aloitteissa.

VAPAASEEN maahan mahtuu paljon mielipiteitä ja myös monia yhteiskunnallisia tavoitteita. Tuoreet eläkkeiden leikkaamista koskeneet aloitteet nostivat kuitenkin esiin hämmentävän yksiulotteisen ja hyvin tiukasti vain tähän hetkeen liittyvän kuvan työeläkkeistä ja niitä saavista ihmisistä.

Tämän kuvan keskellä oli suhteellisen nuori, oman vanhuuseläkeikänsä vasta muutama vuosi sitten saavuttanut ihminen, jolla on varaa pitää huolta itsestään, matkustaa ja harrastaa, ja joka jaksaa halutessaan käydä eläkkeen rinnalla myös töissä. Kuvan reunoilla loisti viesti keskieläkkeen jatkuvasta kasvusta ja tämän päivän 65–74-vuotiaiden muita ikäluokkia suuremmasta varallisuudesta.

Kuvan rajaukset tukivat ajatusta siitä, että eläkkeiden leikkaaminen on paitsi toivottavaa, myös talouden dynamiikan ja sukupolvien välisen tulonjaon näkökulmasta ehdottoman oikeudenmukaista.

Rajaukset peittivät alleen monta asiaa. Yksi niistä on, että eläkkeellä olossa on kyse pysyvästä, ikääntyneen ihmisen loppuelämän mittaisesta tilanteesta, ei mistään väliaikaisesta tilasta, josta olisi tarkoitus pyrkiä tavalla tai toisella aktiivisesti pois. Ja toinen on se, että sukupolvien sisäiset taloudelliset ja sosiaaliset erot ovat suuria, ja ne ovat totta myös tämän päivän eläkeläisten kohdalla.

Myös miesten ja naisten välillä on isoja eroja. Talouspolitiikan pysäytyskuvasta niitäkään ei erota.

KUULUN itse siihen 1960-luvun alussa syntyneeseen sukupolveen, jolle ei kertynyt eläkettä alle 23-vuotiaana tehdystä työstä eikä myöskään julkisen sektorin pätkätöistä. Nuorempien ikäpolvien kohdalla nuo puutteet on onneksi korjattu. 1960-luvulla syntyneet kuuluvat selkeisiin häviäjiin myös vuosien 2005 ja 2017 eläkeuudistuksissa.

Tämän päivän perspektiivistä olen toki itse ollut ison osan aikuisesta elämästäni hyväosainen. Nuoren aikuisuuteni eläketurvan aukot ja 1990-luvun syvän laman pitkäaikaiset vaikutukset näkyvät työeläkeotteessani siitä huolimatta. Lisäksi sukupolveni taloudellinen ja sosiaalinen kohtalo on ollut kaikkea muuta kuin yhdenmukainen.

Moni sukupolveni edustajista on kuollut jo kauan ennen kuin on ehtinyt kuudenkymmenen vuoden ikään. Jotkut kuolivat jo nuorina sairauksiin, joiden parantaminen olisi nykyisin mahdollista. Kaikki eivät saaneet kykyjään vastaavaa koulutusta. Osa syrjäytyi jo varhain työelämästä, osalle kävi niin myöhemmässä keski-iässä. Sama eriparisuus toteutuu kaikkien muidenkin suomalaisten sukupolvien elämässä.

Talouspolitiikan työeläkepuhe kaikuu silti kuin mitään sukupolvien sisäisiä jakolinjoja ei olisi olemassa. Sama koskee myös eri sukupuolten toisistaan poikkeavaa taloudellisesta asemaa ja sen sosiaalipoliittista vaikutusta.

LASTEN hankintaan ja suvun iäkkäämpiin jäseniin liittyvä hoivavastuu kasaantui Suomessakin pitkään käytännössä yksinomaan naisille. Muutos on ollut myöhemminkin melko hidasta.

Isien osallisuus lasten hoitoon on toki ilahduttavasti kasvanut, ja niin vanhusten kuin vähän isompien lastenkin hoito on siirtynyt vuosikymmenien varrella monilta osin yhteiskunnan vastuulle. Hoiva-ammatit ovat kuitenkin yhä hyvin naisvaltaisia. Ne ovat monesti myös varsin pienipalkkaisia.

Perheen perustaminen näkyykin vielä nykyisin nimenomaan naisten työuran aikaisissa ansioissa, ja siten myös heidän nykyisissä ja tulevissa työeläkkeissään. Niihin heijastuvat myös naisten usein miehiä pienemmät työuran aikaiset palkat.

Talouspoliittinen keskustelu työeläkkeistä pyörii silti liki yksinomaan sukupolvien väliseen tulonjakoon ja sen mahdolliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

PERHEVAPAAN aikana jää hankkimatta paljon tuloja. Vapaa vaikuttaa monesti myös siihen, mitä naisen työuralle ja palkalle tapahtuu sen jälkeisinä vuosina. Ja siinä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä, henkilökohtaisia säästöjä ja muita puskureita kertyy väistämättä vähemmän kuin yhden tai kahden lapsettoman aikuisen taloudessa.

Eläkkeiden indeksileikkaukset tai muut heikennykset koskettavat miehiä ja naisia keskenään samoin tästä huolimatta.

Niin tekee myös se Orpon hallituksen ohjelmaansa kirjaama automaattinen vakauttaja, joka löytyy myös hallituksen työmarkkinaosapuolille antaman eläkeuudistustoimeksiannon tekstistä.

Oma toiveeni on, että sukupuolten väliset ansio- ja eläke-erot nousisivat esiin työmarkkinaosapuolten välisissä eläkeneuvotteluissa. Ja että niiden merkitystä pohdittaisiin tovi jos toinenkin myös muussa eläkejärjestelmän pitkäaikaisessa kehittämisessä.

Se olisi tärkeää siksi, että monien eläkekeskustelijoiden haaveissa nyt siintävät alakohtaiset lisäeläkkeet tai valtion tukeman vapaaehtoisen eläkesäästämisen lisääminen eivät tuo helpotusta naisvaltaisilla matalapalkka-aloilla työskentelevien ihmisten edessä oleviin pitkiin, pienen työeläkkeen täyttämiin vanhuusvuosiin nyt eivätkä tulevaisuudessa. Ne tuskin edistäisivät merkittävästi myöskään perheen perustamiseen liittyvien kustannusten tasaamista.