Sääntöjen ja poikkeusten historia

Haastattelun aiheena oli Venäjän Suomen itärajalla käynnistämä hybridioperaatio ja Suomen hallituksen sen takia tekemä päätös itärajan sulkemisesta.

Haastateltavaksi oli valittu Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander.

Meinander vertasi Venäjän Suomeen kohdistamaa operaatiota viime vuosisadan alun sortovuosiin. Venäjän keisarikunta yritti silloin venäläistää autonomista Suomea monin eri tavoin. Meinanderin mukaan Suomessa vallitsi tuolloin vahva ja päättäväinen halu pysyä länsimaisena yhteiskuntana. Hänen mielestään asetelmassa on paljon samaa myös nyt.

Meinander loi haastattelussa muutoinkin pitkän perspektiivin siihen, miten monenlaisia kausia maamme itärajan ympärillä on ollut Ruotsin vallan ja autonomian ajoista lähtien.

Rajan avoimuus ei ole ollut itsestään selvä eikä varsinkaan koko ajan samanlaisena pysynyt sääntö vaan pikemminkin poikkeus.

TUO Hufvudstadsbladetin haastattelu ja sen edustama toimituksellinen valinta tuntuivat siinä lounaan ääressä istuessani ilahduttavilta ja arvokkailta. Ne havahduttivat huomaamaan, miten usein olen itsekin kiinni siinä, mikä on ollut juuri viime aikoina tavanomaista tai ainakin vielä ihan äsken täysin mahdollista. Se kun ei todellakaan ole koko totuus maailmasta. Eikä aina edes tästä hetkestä.

Samalla mielessäni häivähti kuin varkain kysymys, olisinko voinut edes periaatteessa törmätä samankaltaiseen toimitukselliseen valintaan päivittäin lukemassani Helsingin Sanomissa.

Lounaan ääressä istuessani se ei tuntunut kovin todennäköiseltä.

Seuraavana aamuna huomasin Helsingin Sanomien päättäneen tiedustella Euroopan unionin komissiolta, oliko Suomen päätös itärajan sulkemisesta sen mielestä EU-oikeuden vastainen (HS 30.11.2023).

Komission edustaja kieltäytyi antamasta kysymykseen suoraa vastausta. Siksi lehti jatkoi asian parissa myös Sdp:n presidenttiehdokkaaksi juuri nimitetyn ja EU-komissaarin tehtävästä sen takia vaalivapaalle jääneen Jutta Urpilaisen kampanja-avausta koskeneessa uutisoinnissa (HS 3.12.2023).

Mielestäni kysymys ei edustanut kovinkaan syvää Euroopan unionin ja sen historian tuntemusta.

EUROOPAN unioni on nykymuodossaan jäsenmaita sitovan yhteisölainsäädännön ympärille muodostunut oikeushenkilö. Sellaisena se myös enimmäkseen näyttäytyy unioniasioita koskevassa uutisoinnissa.

Samalla EU on kuitenkin ollut koko pitkän historiansa ajan myös suvereenien jäsenvaltioiden muodostama yhteisö. Siksi sillä on ollut kyky aina tarvittaessa myös venyttää ja ohittaa niin unionin omien perussopimusten kuin sen aiemmin luotujen käytäntöjenkin mukaisia rajoituksia silloin kun (isot) jäsenvaltiot ovat pitäneet sitä omalta kannaltaan riittävän tarpeellisena ja toivottavana.

Tämä unionin toinen luonto on pintautunut useamman kerran myös oman EU-jäsenyytemme aikana. Se ilmeni meille ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta sitten silloin ensimmäistä kertaa rikotuksi tulleen vakaus- ja kasvusopimuksen tapauksessa. Se näkyi myös finanssikriisiä seuranneen eurokriisin aikana toteutetuissa Kreikan ja muutamien muiden yksittäisten jäsenmaiden pelastustoimissa. Ja pandemia-ajan tuoksinassa varsin monimutkaisella tavalla toteutetussa unionimaiden yhteisessä velanotossa.

Tätä unionin toista luontoa on ehkä ollut monesti vaikea hahmottaa Suomessa. Se johtuu pääosin omasta kansallisesta EU-traditiostamme, joka korosti pitkään komission ja vahvan yhteisölainsäädännön ensisijaisuutta sekä mahdollisimman saumatonta unionin perussopimusten ja niiden mukaisen vallanjaon kunnioittamista.

Siksi niin kotimainen uutisointi kuin kansallinen EU-politiikkammekin on ollut pitkälti erilaisten muutosten ja poikkeamien vastustamista. Ei sitä, että pohtisimme ratkaisuja aktiivisesti myös jäsenvaltioiden keskinäisen sopimisvapauden ja sen viimekätisen historiallisen tärkeyden näkökulmasta.

Ja jos olemme joskus niin tehneetkin, mukana on ollut ajatus siitä, että sellainen näkökulma edustaa (pelkkää) vanhanaikaista kansallisvaltioajattelua eikä ole siksi yhteensopiva unionin (muutoin) edustaman uuden maailman kanssa.

Mielestäni on silti ainakin jossain määrin historiatonta ajatella, että tämä unionin toinen luonto ei voisi tulla esiin myös Suomelle tällä hetkellä ajankohtaisten rajavalvontaan ja turvapaikkamenettelyihin liittyvien kysymysten kohdalla. Tai kuvitella, että niin ei olisi tapahtunutkin jo.

Historiattomuutta koskevien huomioiden esiin nostamisessa on toki hyvä olla korostetun varovainen. Ja mieluusti myös erittäin armollinen. Siitä arvioiduksi tuleminen on helposti loukkaavaa ja siksi myös kaikenlaista keskusteluyhteyttä vaurioittavaa. Tiedän ja muistan sen omastakin kokemuksesta.

Sen ilmenemismuodoista olisi silti hyvä keskustella myös Suomessa.

HALLITUKSEN tekemien päätösten lainmukaisuuden moniulotteinen pohdinta on välttämätöntä avoimessa demokratiassa. Elän mielelläni maassa, jossa asioista kirjoitetaan paikoin poleemisestikin myös toimitetussa mediassa.

Uutisoinnissa ja muissa toimituksellisissa valinnoissa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki ei ole aina ollut täsmälleen niin kuin juuri viime aikoina, ei edes Euroopan unionissa. Ja että niin Suomen itärajaan kuin EU:n toimintaankin liittyvissä asioissa on aine kyse myös oman kulloisenkin tulkintatraditiomme yli ulottuvista kehityskuluista.