Kipuilusta keskusteluun

Samasta syystä olen yhä monin sisäisin säikein kiinni myös itselleni aikoinaan hyvin tärkeän elämänvaiheen eli Suomen kansallisen politiikan sisällöissä ja rytmeissä.

Siksi seuraan politiikkaa tiiviisti myös loma-aikana.

Tämä toistoon liittyvä kiintymykseni vei minut viime vuonna löytämääni Söderlångvikin museoon uudestaan myös tänä kesänä.

Sain suurta iloa siitä, että sinne vievän merenlahden maisema oli ihanasti ennallaan, että museossa oli sama, vain muutamilla Riku Riipan hiljaisilla veistoksilla täksi kesäksi täydennetty näyttely kuin viime kerralla ja että museon pihapiiri oli pieniä talvikauden aikana tehtyjä tuunauksia lukuun ottamatta ennallaan.

Se kaikki tuntui hyvältä. Ja ravitsi sielua yhtä vahvasti kuin viime kesänä.

Politiikan kohdalla oli toisin.

Sen rytmi ja tunnelma olivat julkisuuden kautta seurattuina jotain sellaista, mitä en haluaisi aikalaisena todistaa enää ikinä.

VALTA vaihtuu Suomessa pääsääntöisesti neljän vuoden välein järjestettävissä valtakunnallisissa vaaleissa ja niiden tulosten pohjalta käytävissä hallitusneuvotteluissa. Uusi koalitio sopii ohjelmansa, pitää sitä hyvänä ja seisoo selkä suorana sen takana.

Niin kävi tälläkin kerralla, vaikka kipuilu perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen menosta olikin poikkeuksellisen kovaa Rkp:ssä.

Pääministeri Orpon (kok) neljän puolueen oikeistohallitus aloitti työnsä juhannusviikolla. Uutta oli se, että hallitus ei saanutkaan taakseen kaikkia hallituspuolueiden kansanedustajia, kun Eva Biaudet (r) äänesti tyhjää sen luottamusäänestyksessä.

Lisäksi tuoreen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan (ps) luottamuksesta äänestettiin hänen aiempien, rasististen kirjoitustensa takia erikseen jo heti hallituksen nimittämisen jälkeisellä viikolla. Silloin yksikään Rkp:n edustaja ei äänestänyt ministeri Junnilan luottamuksen puolesta. Myös muutama kokoomuslainen lipesi rivistä tavalla tai toisella.

Tämä railo avasi oppositiopuolueille ennennäkemättömän mahdollisuuksien ikkunan koko lomakauden ajaksi. Ja rakensi hallitukselle limbon, jossa yhden perussuomalaisen ministerin rasistisista kirjoituksista ja viesteistä noussutta kohua seurasi pian toinen ja vielä kolmaskin niin sosiaalisessa kuin toimitetussakin mediassa.

Nuo toisiaan seuranneet kohut synnyttivät muun ohella myös poikkeuksellisen voimakasta ja vahvasti henkilöön käyvää kritiikkiä toimitettua mediaa ja sen yksittäisiä toimittajia kohtaan. Mediaa syyttivät somekiehujien ohella kovin sanoin myös monet hallituspuolueiden kansanedustajat ja jopa yksittäiset ministerit.

Sellaista en olisi koskaan uskonut näkeväni tässä mittakaavassa kotimaassani Suomessa.

AIEMMISTA kirjoituksista ja viesteistä nousseet myrskyt johtivat ministeri Junnilan (ps) eronpyyntöön kesäkuussa sekä kahden muun perussuomalaisen ministerin – Riikka Purran ja Wille Rydmanin – ja koko Orpon hallituksen pitkittyneeseen kärvistelyyn kotimaisessa ja osin kansainvälisessäkin mediassa.

Samalla hallitusohjelman tarkempi analysointi ja mittasuhteisiin asettaminen jäivät isolta osin odottamaan syksyä. Jälkimmäistä pidän itsekin jonkinlaisena toimitetun median epäonnistumisena.

Syksy näyttää, mikä on Orpon hallituksen toimintakyky ja kuinka sen onnistuu maata hallita. Opposition kiihkeys tuskin laantuu kuin enintään taktisesti. Rkp:n on kuitenkin valittava, kummassa se haluaa olla: Orpon hallituksessa vai oppositiossa.

Puolueen voimakas kipuilu asiassa kertoo joka tapauksessa jonkinlaisesta mannerlaattojen liikkeestä Suomen politiikassa. Samalla se testaa etenkin suomenkielisen median kykyä arvottaa ja analysoida niitä virtauksia, joita on ollut ja on Rkp:n sisällä.

Suomenkieliselle medialle – ja osin politiikan tutkijoillekin – Rkp on ollut pitkään jonkinlainen sisäsiisti musta laatikko, joka on tuottanut ulkoisesti hyvin tasavarmaa hallitukseen osallistumista ja hallituksen puolella olemista myös silloin – hyvin harvoin – kun puolue on ollut oppositiossa.

Samalla puolueen sisällä ajoittain käytetyt kovat otteet ja sen kulloisenkin kruununperimysjärjestyksen motiivit ovat pysyneet tiukasti kielimuurin takana.

Tietoisuus Suomen erikielisten yhteisöjen sisäisistä mielipide-eroista ja jännitteistä ei ole muutoinkaan vahvuus suomalaisessa mediassa. Se on jonkinlainen katvealue myös politiikan tutkimuksessa. Siksi Suomen eri diasporat ovat saaneet olla suomenruotsalaisten ohella pitkään pääosin valtamedian valolta suojassa.

Tämä puute pitäisi mielestäni korjata.

MIKÄ siis neuvoksi politiikan seurantaan jatkossa?

Mielestäni median tulisi ottaa työlistalleen myös muulla kuin suomen kielellä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun nykyistä nyansoidumpi seuranta. Lisäksi toimittajien aktiivista kielitaitoa kannattaisi laajentaa muihin Suomessa runsaina puhuttuihin kieliin toisen kotimaisen kielen ohella. Sama koskee politiikan tutkijoita.

Ilman kielitaitoa eri kieliryhmien sisäisten virtausten ja aatesuuntien perusteellisempi tunteminen, perkaaminen ja mittasuhteisiin asettaminen ei ole mahdollista.

Jos tämä toteutuisi, Orpon hallituksen rasismikohut ja Rkp:n kipuilu niiden kanssa voisivat toimia ponnahdusikkunoina nykyistä moniarvoisemman mutta samalla kriittisen, ensimmäisenä mieleen tulevat stereotypiat ohittamaan kykenevän poliittisen keskustelun rakentamiseen Suomessa.

Sellaisessa keskustelussa myös jokainen maahanmuuttajataustainen suomalainen voisi olla mukana aitona, ainutkertaisena itsenään, ei vain oman taustaryhmänsä edustajana.

Eläisin mielelläni sellaisessa todellisuudessa jo ensi kesänä.