Mikä on oikea mittari sukupolvien väliselle oikeudenmukaisuudelle?

Valtiovarainministeriön tarkastelussa sekä yleisesti työeläkejärjestelmän oikeudenmukaisuutta eri sukupolvien välillä tarkasteltaessa huomio kohdistuu ikäluokkien saamiin reaalituottoihin ja siinä kaikkiin ennen vuotta 1950 syntyneisiin sekä kaikkiin vuoden 1970 jälkeen syntyneisiin.

Sisäinen tuotto kertoo, kuinka paljon kukin ikäluokka on saanut ikään kuin tuottoa maksamiinsa eläkemaksuihin nähden. Vuonna 2000 syntyneet nuoret saavat yhtä hyvää työeläke-etuutta suhteessa maksamiinsa eläkemaksuihin kuin 1970-luvulla syntyneet. Sisäinen tuotto on korkeampi, mitä aiemmin syntyneestä ikäluokasta on kyse. Vuonna 1940 syntyneet saavat maksuilleen 6,6 prosentin reaalituoton ja vuosina 1975–2000 syntyneet noin 1,8 prosentin reaalituoton. Ero johtuu työeläkemaksutason kehityksestä ja etuusmuutoksista.

Keneltä olemme leikkaamassa?

Mikäli nyt lähdettäisiin valmistelemaan seuraavaa eläkeuudistusta, nuorimmatkin ennen vuotta 1950 syntyneet olisivat yli 75-vuotiaita uudistuksen valmistuessa lainsäädännöksi, vaikka tämä tapahtuisi Orpon hallituksen toivomalla pikavauhdilla. Vuonna 1970 syntyneet lähestyisivät jo hyvää vauhtia 60-vuotissyntymäpäiviään. Mitä enemmän ikää eläkeläiselle kertyy, sitä vaikeampaa on parantaa taloudellista asemaa työnteolla. Yli 75-vuotiaiden vanhuuden varautuminen on siis jo tehty ja juuri heihin kohdistuvat kiristystoimet alkavat olla myös ikäpyramidin valossa suhteellisen tehottomia. Kuolevuus pienentää vääjäämättömästi myös niin sanottujen suurien ikäluokkien lukumäärää.

Valtionvarainministeriön suunnittelemat “sukupolvitoimet”, eli leikkaukset eläke-etuuksiin ja sääntöpohjainen julkistaloutta kokonaisuudessaan tasapainottava vakautusjärjestelmä, osuvatkin suurilta osin kaikkiin niihin vuoden 1970 jälkeen syntyneisiin ikäluokkiin, joiden kaikkien eläkemaksujen sisäinen reaalituotto pyörii noin 2 % tuntumassa. Riippumatta siitä, että milloin tarkalleen alkava vanhuuseläke koittaa. On syytä kyseenalaistaa, että toimiiko eläkemaksujen sisäinen reaalituotto lainkaan hyvänä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden mittarina.

Ikäluokkakohtaista tilinpitoa olisikin hallitusohjelman valossa tärkeää tarkastella osana laajempaa julkistalouden kehystä pelkän työeläkevakuutuksen sisäisen tuoton sijaan. Ongelmaksi muodostuu tarvittavan tietopohjan kerääminen. Meillä ei ole tarpeeksi kattavia tilastoja ikäluokkien todellisen nettosaannin mittaamiselle.

Minä synnyin vuonna 1990 ja vanhempani 1950-luvun alussa. Lähtökohtiemme vertailu paljastaa, kuinka ohutta on tuijottaa yhtä yhteiskunnan kokonaisvaltaisen kehityksen myötä muuttuvaa pistettä. VM:n papereista uuden hallitusohjelman taustalle käy ilmi se hyvä tavoite, että hyvinvointiyhteiskunta on säilytettävä tuleville entistä pienemmille sukupolville. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi on vyötä juuri nyt kiristettävä. Myöhemmät ikäluokat ovat saaneet, 90-luvun laman kipeistä leikkauksista huolimatta, hyvinvointiyhteiskunnan keskeisiltä piirteiltään olemassa olevana. Maksuton koulupolku korkeimpaan tutkintoon saakka, laaja sosiaalivakuutuksen turva sairauden, työttömyyden ja vanhuuden varalle sekä terveyspalvelut. Listaa voisi jatkaa pitkälle.

Laajaa sukupolvivaikutusten arviointia tarvitaan päätöksenteossa

Valtiovarainministeriön meno- ja rakennekartoituksessa ei kysytä, että millaista hyvinvointiyhteiskuntaa tuleville sukupolville pelastetaan. Ehdotukset maltillisista lukukausimaksuista korkeakoulututkintoihin, entistä pienemmät etuudet sekä julkisen talouden epätasapainoon reagoiva sääntöpohjainen, ensi sijassa leikkaava, vakautusjärjestelmä työeläkkeisiin tulevat vaatimaan jokaiselta yksilöltä ja perheeltä merkittävämpää omaa säästämistä sekä muuta varautumista sosiaalisten riskien yllättäessä tulevaisuudessa. Erityisesti tämä vaatimus tulisi koskemaan tulevaisuutta eli nyt varhaiskasvatuspolkuaan aloittelevia ja tulevia todella pieniä ikäluokkia, jotka perisivät toisenlaisen yhteiskunnan ja heikomman yhteisesti rahoitetun turvan.

Julkisen talouden kestävyysvaje on silti kiistämätön tosiasia, jota on määrätietoisin toimin pyrittävä ratkomaan. Tässä valtionvarainministeriö sekä uusi hallitus ovat täysin oikeassa. Kestävyysvaje on ennen kaikkea julkisesti rahoitettujen sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitusongelma, koska väestön ikääntyessä näille menoille ei ole minkäänlaisia sopeuttavia instrumentteja kuin mitä eläke-etuuksiin on jo aiemmissa uudistuksissa luotu. Eläkejärjestelmässä näitä ovat esimerkiksi elinajanodotteeseen sidottu eläkeikä ja nuorempiin ikäluokkiin jo nyt kohdistuva leikkaava elinaikakerroin.

Kaikki VM:n ehdotukset eivät menneet läpi sellaisenaan hallitusohjelmaan. Sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta ei olekaan syytä tarkastella ainoastaan valtiontalouden velkavuoren tai eri etuusjärjestelmien sisäisen tuoton näkökulmasta. Tarvitaan merkittävästi laajempaa harkintaa siitä, että millainen on hyvä yhteiskunta ja millaista sosiaalisten riskien jakoa tulevaisuudessa tarvitaan. Lisäksi ilmastokriisi ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vaativat nyt toimia, jotta huominen olisi parempi. Sukupolvivaikutusten arviointia tarvitaan päätöksenteossa laajasti tarkasteltuna. Tulevia sukupolvia varten kun tarvitaan muutakin kuin tasapainossa oleva tilinpito.