Olen itse maksanut eläkkeeni – vai olenko?

Näkemystään puolustava keskustelija kertoo itse maksaneensa eläkkeensä eikä siihen siis ole oikeutta viranomais- tai muin toimin koskea. Tällainen mielipide on täysin ymmärrettävä, jos henkilöllä on takanaan monen vuosikymmenen työrupeama ja toimeentulo eläkeaikana on juuri ja juuri riittävä.

Lakisääteisen työeläkejärjestelmän rahoituksen kannalta kysymys eläkkeiden maksajista on kuitenkin melko moniulotteinen. Esimerkiksi yrittäjien eläkejärjestelmässä ei ole lainkaan rahastointia ja osan kustannuksista kattaa valtio.

Keskityn työntekijän eläkelain mukaiseen tarkasteluun, jossa osa kerätystä maksusta rahastoidaan ja työeläkemaksua maksavat sekä työnantajat että palkansaajat. Vielä 1990-luvun alkuvuosiin saakka työeläkemaksusta vastasi yksin työnantaja. Ei voida kuitenkaan sanoa, että työeläkkeet olisivat tuolloinkaan olleet työnantajan lahja henkilöstölleen, koska yhtäältä järjestelmästä oli säädetty lailla ja toisaalta, jos sitä ei olisi lainkaan ollut, palkat olisivat luultavasti olleet korkeampia.

TYÖNTEKIJÄN ELÄKEMAKSUN käyttöönotto vuonna 1993 muutti työeläkkeiden maksaja-asetelmaa joka tapauksessa merkittävästi. Taustalla olivat 1990-luvun alun lamavuosien karut opetukset ja herääminen talouden lainalaisuuksiin. Seurasi muodikasta nykytermiä käyttäen sopeuttamisen aika, joka jatkuu yhä edelleen.

Työntekijöiden oman maksuosuuden myötä eläkkeiden kustannukset ja niiden kasvu tulivat aikaisempaa näkyvämmiksi myös palkansaajille ja heidän etujärjestöilleen. Tämän seurauksena maassamme on pystytty kehittämään eläkejärjestelmää suhteellisen kivuttomasti vastaamaan yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaatimuksia. Perinteinen samassa veneessä olemisen eetos lienee ollut tässä merkittävin tekijä.

Työeläkejärjestelmän rahoitus perustuu sekajärjestelmään, jossa maksussa olevat eläkkeet katetaan pääosin kunkin vuoden maksutuloilla ja tulevaisuuteen varaudutaan osittaisella rahastoinnilla. Voikin sanoa, että palkansaaja ei rahoita omaa eläkettään, vaan aina jonkun muun. Vastineeksi jotkut muut taas rahoittavat työnsä perusteella suoritetulla eläkemaksulla hänen eläkkeensä.

Maksamisen käsitteellä voidaan tarkoittaa sekä kunkin hetken kulujen kattamista että laajempaa rahoittamisvastuuta. Rahastoon kertyvästä osuudesta voi olla perustellusti myös sitä mieltä, että palkansaaja rahoittaa sen kautta myös omaa tulevaa eläkettään.

RAHASTOJEN KASVAESSA yhä tärkeämpää on tarkastella myös niille saatavissa olevaa sijoitustuottoa. Rahoituksen suunnittelun pohjana on, että sijoituksille saadaan reaalituottoa karkeasti 3,5 prosentin verran pitkällä aikavälillä. Tämä merkitsee, että sijoitustoiminta ei enää olekaan ”järjestelmän sivujuonne”, kuten legendaarinen vakuutusmatemaatikko, työeläkejärjestelmän isäksikin kutsuttu Teivo Pentikäinen totesi aikoinaan.

Oikeastaan meidän palkansaajien pitäisi – halusimmepa tai emme – kuunnella entistä herkemmällä korvalla työeläkesijoittajien näkemyksiä. Tai ainakin toivoa, että sijoituksia hoitavat henkilöt suorittavat tehtävänsä hyvin ja sisäistävät sen huipputärkeän roolin, joka heillä on eläkkeidemme maksamisessa.

Kaiken edellä kirjoitetun jälkeen on syytä palata alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko palkansaaja maksanut eläkkeensä vai ei. Työeläkejärjestelmän osittaiseen rahastointiin perustuva rahoitusmalli ja sen painottuminen entistä enemmän tulevien sijoitustuottojen varaan merkitsevät melko yksiselitteisesti, että palkansaaja ei ole maksanut eikä tulevaisuudessakaan maksa omaa eläkettään kuin korkeintaan osittain.

Sen sijaan voi hyvin todeta, että palkansaaja on itsestään selvästi ansainnut eläkkeensä. Ja sehän on tietysti hyvä juttu sekin.