Yrittäjien eläke- ja sosiaaliturva ei voi luisua vapaaehtoisuuteen

Yrittäjän eläkelain (YEL) täsmennys ei ehtinyt edes astua voimaan, kun keskustelu isomman uudistuksen tarpeesta käynnistyi jo viime vuoden puolella. Osa puolueista, yrittäjäjärjestöt sekä eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta ovat vaatineet yrittäjän eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmän laajempaa tarkastelua.

Nyt tammikuun alussa päivittynyt yrittäjän eläkelaki määrittelee aiempaa tarkemmin yrittäjän työpanoksen arvoa, jonka pohjalta yrittäjät maksavat eläkemaksunsa ja kerryttävät työeläkettä. Myös yrittäjän muu sosiaaliturva on pitkälti sidottu tähän YEL-työtulon määrään.

Työeläkevakuuttamisen lähtökohtana on, että kaikki työ kuuluu sosiaalivakuutuksen piiriin. Se oli 1970-luvulla edistyksellistä. Nykyisin on välttämätöntä, että sosiaaliturva kattaa kaikki työn tekemisen muodot, sillä itsensätyöllistäjät ja alustatalous muuttavat työmarkkinoita vähitellen.

Yksinyrittäjien määrän kasvu on ollut huimaa, ja se on muuttanut yrittäjyyttä syvällisesti. Muutos tuli näkyväksi viime vuonna, kun yrittäjän eläkelain täsmennystä käsiteltiin eduskunnassa.

Vanhat ja uudet etujärjestöt kamppailevat nyt siitä, ketkä saavat äänensä kuuluviin. Yrittäjäkentän monimuotoisuus on näkynyt selvästi siinä, kuinka erilaisia tavoitteita yrittäjän eläkelakia uudistettaessa ajettiin.

Yrittäjän eläkelain sinänsä pienen täsmennyksen ympärillä käyty vilkas keskustelu on yllättäen kohdistunut koko lain perusteisiin. Yrittäjät ovat vaatineet enemmän vapauksia päättää lakisääteisistä maksuista. Toisaalta pienyrittäjät ovat nähneet pakollisen sosiaaliturvan suojana alati muuttuvissa elämäntilanteissa ja viime aikojen kriiseissä.

Kaikki suomalaiset kuuluvat sosiaaliturvan piiriin, eikä mikään ryhmä voi irtisanoutua siitä. Kattavuuden ajatus sisältyy myös perustuslakiin. Jos verot ja veroluonteiset maksut perustuisivat vapaaehtoisuuteen, niitä ei maksaisi kukaan. Valtio viimekätisenä vakuuttajana ei voi laistaa tehtävistään.

Suomessa on iso joukko yrittäjiä, joiden toimeentulo on aidosti niukka. He vaativat julkisessa keskustelussa yhä useammin tukea eri tavoin. Alivakuuttamisen kautta halpuutettu työeläkevakuutusmaksu on tosiasiassa ollut yksi merkittävä tuen muoto. Maksu on iso osa työn sivukuluja.

Työn tekemisen eri muotojen tasavertainen kohtelu on yhä tärkeämpää. Halutaanko Suomessa, että kahden samaa työtä tekevän ja yhtä ammattitaitoisen fysioterapeutin, juristin tai toimittajan työn hinta saa olla työeläkevakuutusmaksun takia erilainen? Yksi on yksityisyrittäjä, toinen palkollinen, ja vain yrittäjä voisi valita maksunsa.

Asiasta tulee käydä arvopohjaista keskustelua. Olisi reilua, että vapaaehtoisuuden lisäämistä vaativat tunnistaisivat samalla vaativansa myös valtion vastuun kasvattamista. Vapaaehtoisuus nimittäin kasvattaisi väistämättä työeläkkeiden valtiontukea ja kansaneläkemenoja. Kansaneläke paikkaa pieneksi jäävää työeläkettä.

Toisin kuin palkansaajille, yrittäjille ei ole kerätty työeläkkeitä varten eläkerahastoja. Ellei eläkemenoja saada katettua aktiiviyrittäjien maksamilla eläkemaksuilla, valtio kuittaa erotuksen budjetistaan.

Vuonna 2022 yrittäjien työeläkkeiden rahoitukseen siirrettiin valtion budjetista noin 400 miljoona euroa. Tuen määrä on vielä kasvamassa, ja se tarkoittaa jälleen yhtä estettä valtion menojen tasapainottamiselle, vaikka sitä pidetään tärkeänä tavoitteena.

Yrittäjien eläkerahastoinnin aloittamista kannattaisi ainakin selvittää. Kysymys kustannuksista ja niiden maksajista on täysin auki. Yrittäjät tuntuvat olevan haluttomia maksamaan lisää yrittäjäeläkemaksuja rahastoinnin aloittamiseksi ja käyttävät resurssinsa mieluummin yksityiseen säästämiseen.

Palkansaajien työeläkkeiden rahastointi on yhä tärkeämpi tekijä heidän eläkkeidensä rahoituksen turvaamisessa. Pohjimmiltaan ennakkorahastointi helpottaa eläkemenoista suoriutumista pitkällä aikavälillä, eikä se vaatisi uusia rakenteita työeläkkeiden toimeenpanossa.