Perusturvan ehdot

Olen seurannut parlamentaarisen sosiaaliturvakomitean työtä sen asettamisesta lähtien. Se näytti silmiini pitkään melko hapuilevalta ja osin myös taloudellisista realiteeteista irtaantuneelta.

Tilanne muuttui nyt alkusyksystä, kun komitea päätti lähteä selvittämään perusturvaetuuksien yhtenäistämisen ja yhdistämisen taloudellisia reunaehtoja ja edellytyksiä syyperustaisen sosiaaliturvajärjestelmän pohjalta. Selvitykset on tarkoitus tehdä syksyn 2022 aikana, ja niiden tulokset otettaneen huomioon komitean keväällä 2023 valmistuvassa väliraportissa.

Käänne on myönteinen, sillä THL:n kansainvälinen vertailu nosti esiin pari asiaa, jotka ovat vain harvoin, jos koskaan esillä sosiaaliturvan kehittämistä koskevassa keskustelussa. Ne koskevat sitä, miten varallisuus otetaan huomioon Suomen lakisääteisten perusturvaetuuksien saantiehdoissa.

YRITTÄJÄN eläkelain mukaisesti vahvistettu työtulo ratkaisee sen, millaiseksi yrittäjän lakisääteinen ansioeläke aikanaan muodostuu. Myös yrittäjien työuran aikainen sosiaaliturva – esimerkiksi sairaus- ja vanhempainpäiväraha ja siten muun muassa työn ja perheen yhteensovittaminen – määräytyy sen perusteella, samoin yrittäjän oikeus yleiseen asumistukeen.

Siksi eduskunnan käsittelyssä parhaillaan oleva hallituksen esitys yrittäjän eläkelain täsmentämisestä ei ole vain yrittäjien oma asia.

Myös oikeus kansaneläkkeeseen kuuluu Suomessa kaikille sen myöntämisedellytysten mukaiset maassa asumisen ehdot täyttäville henkilöille. Kansaneläke on kuitenkin niin sanotusti työeläkevähenteinen, eli se pienenee työuran aikana karttuneen työ- ja yrittäjäeläkkeen kasvaessa ja poistuu tietyn rajan jälkeen kokonaan.

Sen sijaan suurikaan varallisuus ei estä kansaneläkkeen saantia, kuten eivät omaisuudesta saatavat tulotkaan. Tämä kansallinen erityispiirteemme nousi esiin professori Torben Andersenin vuosi sitten laatimassa Suomen eläkejärjestelmän kansainvälisessä arviossa. Se ei kuitenkaan herättänyt keskustelua sosiaalipolitiikan harrastajien eikä ammattilaisten parissa.

Asia ei ole noussut esiin myöskään kesästä asti vilkkaana käydyssä yrittäjän eläkelakia ja siihen kohdistuvia muutostoiveita koskevassa keskustelussa.

VARALLISUUTTA ei oteta Suomessa huomioon myöskään yleisen asumistuen kohdalla. Suomi on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kansainvälisen vertailun mukaan ainoa maa, jossa asia on näin. Meillä on myös suhteellisesti eniten asumistuen saajia vertailtujen maiden joukossa.

Monet yrittäjät toivovat, että Suomen nykyinen yrittäjien eläkelaki kumottaisiin kokonaan tai että sitä muutettaisiin niin, että yrittäjät voisivat päättää nykyistä vapaammin, minkä osan tuloistaan he vakuuttaisivat lakisääteisen järjestelmän puitteissa ja minkä he säästäisivät oman vanhuutensa varalle itse.

Koska yrittäjän ansioeläke on kiinni sekä kansaneläkkeen että yleisen asumistuen ehdoissa, siihen kohdistuvia muutostoiveita ei voi tarkastella irrallaan maamme muusta sosiaaliturvasta ja sen ehdoista.

Jos ansioeläkkeiden nykyisenkaltaisesta pakollisuudesta päätettäisiin luopua tai vaihtoehtoisesti lieventää olennaisesti yrittäjän sitä koskevia velvoitteita tukemalla sen rinnalla laajamittaista omaehtoista varautumista, muutoksia tarvittaisiin myös muualla.

Esimerkiksi asumistuen ja kansaneläkkeen saantiehtoja pitäisi tarkastella uudelleen niin, että niissä otettaisiin huomioon myös varallisuuden ja siitä saatavien tulojen määrä.

Ilman sitä ainakin näiden perusturvaetuuksien tulonjakovaikutukset muuttuisivat merkittävästi siitä, mikä on ollut niiden alkuperäisenä tavoitteena.

IHMISEN yksityinen varallisuus siirtyy kuoleman kohdatessa perintönä jälkeläisille. Suomen lakisääteisessä ansioeläkejärjestelmässä tällaista ominaisuutta ei ole.

Maamme nykyisen eläkejärjestelmän vastapainona toimii kuitenkin se, että aikuiset lapset eivät ole vastuussa omien vanhempiensa toimeentulon turvaamisesta eikä lapsilla ole velvollisuutta myöskään heidän vanhuudenhoivansa järjestämiseen.

Molemmat vastuut ja niiden kantamiseen liittyvät riskit hoidetaan lakisääteisten sosiaalivakuutus- ja palvelujärjestelmien puitteissa yhdessä. Niin voidaan kuitenkin tehdä kestävästi vain silloin, kun kaikki väestöryhmät kantavat kortensa kekoon yhteisten järjestelmien rahoittamisessa.

Jos Suomen ansioeläkemallia haluttaisiin jossain vaiheessa muuttaa olennaisesti nykyisestä, myös vanhusten elatus- ja hoivavastuiden järjestämistä ja jakautumista tulisi samalla tarkastella uudelleen. Jos näin ei tehtäisi, verot ja pakolliset maksut laitettaisiin niin sanotusti valtion maksettaviksi.

KUKAAN ei kuitenkaan keskustele tällaisista vaihtoehdoista yrittäjän eläkelakiin kohdistuvien mittavien uudistustoiveiden yhteydessä. Etujärjestöjen ja kansalaisadressien tapauksissa niin ei toki tarvitsekaan olla.

Eduskunnan ja puolueiden tilanne on kuitenkin toinen, sillä ne ovat vastuussa myös sosiaaliturvan ja julkisen palvelujärjestelmän kokonaisuudesta.

Toivon, että parlamentaarinen sosiaaliturvakomitea jaksaa pohtia syyperusteisten perusturvaetuuksien yhtenäistämiseen liittyviä kysymyksiä keskittyneesti syksyn aikana. Toivon, että myös varallisuuden huomioon ottamisesta perusturvan ehdoissa aletaan viimein keskustella.

Isoista asioista ei tietenkään tule valmista kerralla. Mutta vakava pohdintakin etenee vain, jos härkää tartutaan ensin sarvista.