Vuoropuhelun talo

Saavuin kartanoon pitkää, kapeaa sisäsaariston lahtea pitkin veneellä. Kolusin läpi sen eri mittaisia luontopolkuja. Ihailin omenatarhaa, lammashakaa, pihapiirin puutarhaa ja rakennuksia. Ja nautin maukkaan seisovan pöydän antimista ja pienestä lounasviiniannoksesta entiseen navettaan rakennetun kahvilan huikean kauniilla terassilla.

Maisemat olivat niin avaria, ilma niin raikasta ja maastoon sijoitetut taideteokset niin kiehtovia, että maltoin tutustua kartanon päärakennuksen taidenäyttelyynkin vasta jälkimmäisen vierailuni aikana.

Olin toki tiennyt Amos Andersonin ja myös Söderlångvikin olemassaolosta jo vuosia. Ja arvostan suuresti Andersonin jälkeenjäänyttä omaisuutta hallinnoivan Föreningen Konstsamfundetin Helsingin keskustaan rakennuttamaa arkkitehtonisesti oivaltavaa ja näyttelypolitiikaltaan kiinnostavaa Amos Rex -taidemuseota.

En kuitenkaan tiennyt, että Andersonin muinaisen testamentin ehdot mahdollistivat myös hänen lempikartanonsa tilusten hyödyntämisen niin, että ihmiset voivat liikkua sen mailla vapaasti ja monipuolisesti luonnon helmassa.

Kokemus siitä, että näin on, oli myönteinen poikkeus aiempaan kokemusmaailmaani liittyneiden havaintojen sarjassa. Niissä monet vauraat suomenruotsalaiset metsä- ja merialueiden omistajat pikemminkin karsastivat vapaan ja monipuolisen maastossa liikkumisen mahdollistavaa jokamiehenoikeutta ja sen käyttöä.

Muistan nuoruudestani, että kiivaimmat heistä vaativat suomenruotsalaisten sanomalehtien haastatteluissa jopa jokamiehenoikeuden poistamista tai ainakin huomattavaa rajoittamista.
Siksikin Söderlångvikin mailla oli ihana kävellä.

VOI silti olla, että saavuin Söderlångvikin juuri oikeana kesänä, sillä niin kartanon päärakennus kuin sen puutarhakin oli peruskorjattu vaivoja säästämättä entiseen loistoonsa vuosien 2018–2020 aikana. On mahdollista, että myös paikan kokonaiskonseptia kirkastettiin samalla.

Kun koko alue on saman yhdistyspohjaisen tahon omistama, sen muodostamaa kokonaisuutta on helpompi peruskorjata ja kehittää yhden pohditun, yhtenäisen ja hyvin ankkuroidun ajatuksen pohjalta. Selkeän linjan ja yhteisen sävelen löytäminen on paljon vaikeampaa silloin, kun omistajia ja risteäviä intressejä on monia.

Siksi moniarvoisen ja -äänisen yhteiskunnan rakenteiden kaikenlaiseen korjaamiseen liittyy aina myös vähemmän hyvin suunniteltuja käänteitä, hermoja raastavaa hitautta ja kaikenlaisia takkuja ja kommervenkkeja.

Ne näkyvät juuri nyt erinomaisen hyvin Suomen sosiaaliturvan uudistamispyrkimyksissä.

Ison kokonaisuudistuksen valmistelu on tuskastuttavan vaikeaa ja hidasta. Ja pienempien osauudistustenkin kohdalla yhdessä sovituista kompromisseista peruuttaminen alkaa monesti jo ennen kuin asian käsittely ehtii edes käynnistyä eduskunnassa.

Parhaillaan niin tapahtuu yrittäjän eläkelain täsmentämistä koskevan lakiesityksen ja maan hallituksen keväisen työllisyyspaketin päätöksiin kuuluvan työttömyysturvan euroistamisen kohdalla. Marinin hallitus antoi yrittäjän eläkelain muutosta koskevan esityksen eduskunnalle kesäkuussa. Pienemmät hallituspuolueet aloittivat sen kritisoinnin jo hyvissä ajoin ennen eduskunnan syysistuntokauden alkua.

Osa mikroyrittäjistä käy muutosehdotusta vastaan kansalaisaloitteella. Ja muutamat ministeriön virkatyön apuna olleet etujärjestötkin vaativat esitykseen muutoksia somen kaikukammiossa.

Meno muistuttaa hämmentävän täsmällisesti niitä mekanismeja, joita Johannes Koponen, Minea Koskinen ja Jussi Pullinen kuvaavat teoksessaan Öyhökratia. Ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat (Gummerus 2022).

KAIKKIEN uudistusten toteuttamiseen on toki aina useita vaihtoehtoja. Kunkin niistä kannattajat korostavat julkisuudessa oman ehdotuksensa hyviä puolia. Ja vaikenevat visusti – tai ovat toisinaan jopa aidosti tietämättömiä – niihin liittyvistä varjopuolista.

Siksi politiikan syksy tuo paljon paineita myös sosiaaliturvan kokonaisuudistusta valmistelevan parlamentaarisen komitean työhön, kun se laatii ennen ensi kevään vaaleja valmistuvaksi ajateltua välimietintöään ja sen linjauksia.

Ei todellakaan käy kateeksi komitean puheenjohtajistoon kuuluvia tutkijoita ja virkamiehiä eikä toki muitakaan lainvalmistelijoita: heidän liikkumatilansa kapenee koko ajan mediavälitteisemmäksi käyvän yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja siihen kietoutuvan hybridimedian keskellä. Onko se hyvä vai huono asia demokratian kannalta, selviää vasta ajan kanssa.

SÖDERLÅNGVIKIN kartanon ja sen maiden avaruus ja rauha olivat ihanan kaukana öyhökratian mekanismeista. Siksi työasiatkaan eivät olleet siellä päällimmäisinä mielessä. Muutoin toki pohdin kesän aikana niitäkin.

Koposen, Koskisen ja Pullisen teos sai minut reflektoimaan erityisesti sitä, miten oikein itse toimin tässä ajassa. Maltanko toistaa tarpeeksi niitäkin asioita, jotka ovat eläkkeiden osalta itsestäänselvyyksiä? Olenko riittävän avoin kaikessa siinä, mitä teen ja minkä takia?

Osaanko olla provosoitumatta? Puranko omalla toiminnallani heimoajattelua ja leirejä vai vahvistanko niitä? Ja osaanko tarjota asioille tarpeeksi vaihtoehtoisia kehyksiä?

Lyhyesti sanottuna: osaanko toimia tulkkina ja diplomaattina? Sillä lohdullista kyllä, heitäkin tarvitaan, vaikka sitä ei ensi silmäyksellä vaikuttamistyön maailmassa enää ihan aina arvaakaan.

Kuuntelun ja vuoropuhelun talo on siis edelleen pystyssä. Sen isompikin peruskorjaus voi olla paikallaan, mutta talon ydin kannattaa vaikuttamistyössä yhä säilyttää. Siksi en taida itse jatkossakaan öyhöttää.