Kuka allekirjoitti sukupolvisopimuksen?

Moderneissa yhteiskunnissa riskiin varaudutaan sosiaalivakuutuksen avulla. Sosiaalivakuutuksessa ja etenkin eläkevakuutuksessa on useita piirteitä, joita voidaan hyvällä syyllä kutsua myös sukupolvisopimukseksi. Sukupolvien välistä riskien jakoa on tarkasteltava maltilla, jotta luottamus säilyy.

Perhe ja lähiyhteisö vastasivat vanhuuden turvasta

Maatalousvaltaisessa taloudessa useamman sukupolven muodostama suurperhe toimi taloudellisen turvan ja hoivan pääasiallisena antajana. Suomessa on yhä käytössä vastaavan kaltainen elämän ehtoopuolelle aineellista turvaa tuova oikeudellinen järjestely, jonka juuret ovat satoja vuosia vanhat, eli syytinki.

Sukulaisuuteen perustuvan lähiyhteisön tukea virallisempi avunannon muoto oli paikallinen, seurakuntien järjestämä köyhäinhoito, joka oli suunnattu erityisesti tilattomalle väestölle. Kummankin avun kriteerit perustuivat vahvasti yhteisön jäsenyyteen ja pysyvään kotipaikkaan.

Merkittävä osa ihmisistä jäi näin toisten hyväntahtoisuuden varaan ja turva oli epävarmaa. Köyhäinavun vastaanottaminen oli usein syrjäyttävää, leimaavaa ja syyllistävää. Köyhäinhoitolaiset olivat esimerkiksi yksi ryhmä, joiden osalta lupaus yleisestä äänioikeudesta jäi vuonna 1906 toteutumatta.

Muuttuvassa yhteiskunnassa tarvittiin sosiaalivakuutusta ja eläketurvaa

Yhteiskuntarakenteen muuttuessa teollisuusvaltaiseksi tarvittiin uusia välineitä, joilla vastata vanhuusiän taloudellisen turvattomuuden ongelmiin. Lähiyhteisöjen merkitys väheni. Vastaukseksi kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin ja työväestön poliittiseen levottomuuteen kehitettiin rautakansleri Otto von Bismarckin Saksassa pakollinen ja valtion organisoima sosiaalivakuutus, jonka osana säädettiin myös vanhuusvakuutuksesta vuonna 1889.

Eläkevakuutuksella vanhuuden varalle on edelleen tänäkin päivänä laajoja yhteiskunnallisia tarpeita ja perusteluja. Perimmäisenä tavoitteena on ikääntymisen johdosta heikentyneen tulonhankkimiskyvyn kompensointi eli taloudellisen turvan takaaminen ikääntyneille. Erityisesti eläkevakuutuksen merkittävin hyöty liittyy tulojen uudelleenjakoon ihmisten eri elämänvaiheiden välillä. Näin sosiaalivakuutus lisää myös elämän ennustettavuutta ja yhteiskuntarauhaa.

Sukupolvisopimus syynissä

Usein ”sukupolvisopimuksella” viitataan juuri tähän aktiivi-iässä olevien palkansaajien, yrittäjien sekä työnantajien tuottamien verotettavien tulojen uudelleenjakoon ihmisten eri elinkaaren vaiheiden välillä. Sukupolvisopimukseen ei siis kuulu ainoastaan eläkevakuutus tulonsiirtona, vaan mukana ovat myös esimerkiksi lasten ja vanhusten hoiva, lasten ja nuorten koulutukseen liittyvät kustannukset sekä perheille suunnatut etuudet.

Suomalaisessa yhteiskunnassa taloudellisesti merkittävin tulonsiirto on kuitenkin eläkevakuutus, jossa pitkäikäisyyden riskin lisäksi vakuutetaan työkyvyttömyyden sekä perheen huoltajan kuoleman riskejä. Eläkevakuutuksen osalta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden varmistaminen ja sukupolvisopimuksen toteuttaminen vaatii eläkkeiden rahoituksen järjestämistä pitkäjänteisellä ja kestävällä tavalla.

Sukupolvisopimus ei siis ole konkreettinen, kosketeltavissa oleva asiakirja, jonka eduskunta olisi vahvistanut osana perustuslakia tai josta esimerkiksi työmarkkinaosapuolet olisivat sopineet osana eläkeneuvotteluita. Sukupolvisopimuksessa on ennen kaikkea kysymys ajan myötä syntyneistä käytänteistä ja järjestelyistä.

Osa näistä järjestelyistä voi olla lainsäädännöllisiä, osa työmarkkinasopimuksin vahvistettuja. Kyse on siis eläkemaksuista, päivähoidosta ja niin edelleen. Sukupolvisopimusta ei siis luonnollisesti kukaan käynyt missään vaiheessa varsinaisesti allekirjoittamassa. Sen sijaan kirjoittamaton sopimus sukupolvien välillä huolenpidosta ja vastuunkannosta on ollut siitä huolimatta erittäin merkityksellinen.

Luottamusta sukupolvien välillä on vaalittava

Sukupolvisopimuksen ehdot ovat tietysti ihmisten ja instituutioiden ajan myötä muutettavissa mutta on muistettava, että yhteiskunnallisen luottamuksen rapautuminen ei ole kenenkään vastuullisen toimijan etu. Mahdolliset muutokset ikäsidonnaisten riskien jaossa on tehtävä maltilla, laajan sekä avoimen ja kunnioittavan yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Eläkkeellä olevat ikääntyneet eivät voi useinkaan vaikuttaa oman toimeentulonsa parantamiseen ansiotyöllä. Varautuminen eläkeaikaan on myös tehty jo etukäteen.

Työssäkäyvien ikäluokkien on tavalla taikka toisella kerta toisensa jälkeen huolehdittava ikääntyvistä sekä lapsista ja nuorista. Jakamalla vastuuta pakollisen ja lakisääteisen sosiaalivakuutuksen sekä verovaroin rahoitettujen palveluiden kautta tai muilla keinoin.

Eläke- ja muussa sosiaalivakuutuksessa ei edellytetä tunnesiteitä tai keskinäistä samaistumista vakuutettujen ja vakuutuksen edunsaajien välille, joten eläkeläiset eivät ole muiden osoittaman vapaaehtoisen solidaarisuuden varassa. Varautumista vanhuuden riskiin ei voi myöskään jättää liikaa yksilön harteille, jonka kyky arvioida ennakkoon tulevaa elinikäänsä, työuran mahdollisia katkoksia sekä omien vanhuuden varalle tehtyjen sijoitusten riskiä on rajallinen.

Väestön ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamaan eläke-, hoiva- ja hoitomenojen kasvun haasteeseen vastaamme myös tehokkaimmin yhdessä, kun voimme jakaa sosiaalisten riskien vaikutuksia yhteiskunnassa laajasti.