Automaattiset mekanismit voivat vakauttaa eläkejärjestelmää

Keskustelu Suomen eläkejärjestelmän kehittämisestä on saanut lisäkierroksia. Tilastokeskuksen tuore väestöennuste maalaa pitkän aikavälin kehityksestä tutun kuvan: työikäisten määrä suhteessa eläkeikäisiin heikkenee edelleen, eikä syntyvyyden hienoisesta kasvusta tai maahanmuutosta ole käänteen tekijäksi.

Tanskalainen professori Torben M. Andersen totesi eläkejärjestelmäämme tarkastellessaan, että työeläkkeiden rahoitushaaste ei ole akuutti, ratkaisuja heti vaativa ongelma, mutta tuleviin haasteisiin pitäisi varautua. Juuri siksi eläkejärjestelmälle on tärkeää laatia nyt pitkän aikavälin uudistusstrategia. Se tarvitaan, jotta ongelmiin voidaan tarttua ajoissa.

Mitä uudistamissuunnitelma tarkoittaa käytännössä? Eläkkeiden rahoituksen yhtälössä on muutama tekijä. Heikkenevän vanhushuoltosuhteen oloissa voimme korottaa eläkemaksuja, pienentää eläkkeitä tai nostaa eläkeikää. Voimme myös kasvattaa työeläkesijoitusten riskinottoa ja näin lisätä niiden tuottoja. Yhden yksittäisen tekijän tuunaaminen ei ratkaise rahoitushaastetta. Todennäköisesti yhtälön kaikki tekijät on otettava tarkasteluun.

Ratkaisuksi rahoitushaasteisiin on yhä enemmän niin Suomessa kuin maailmallakin esitetty niin sanottuja automaattisia sopeutusmekanismeja: sidotaan eläkeiän, -etuuksien tai -maksujen kehitys rahoituksen näkymiin. Toinen tapa on meillä pitkään käytössä ollut poliittiseen päätöksentekoon perustuva uudistaminen.

Suomen eläkejärjestelmä sisältää jo nyt automaattisia vakautusmekanismeja eliniän pitenemisen varalle. Elinaikakerroin sopeuttaa työeläkkeiden tasoa keskimääräisen eliniän nousuun. Lisäksi alin eläkeikä sidotaan elinajanodotteeseen vuodesta 2030 alkaen. Nykyiset mekanismit eivät ennen pitkää enää riitä rahoituksen tasapainottamiseen. Pitäisikö järjestelmään siis tuoda lisää automatiikkaa?

Automaattisten sopeutusmekanismien etuna on, että niissä varaudutaan hyvissä ajoin tiettyihin kehityskulkuihin ja sopeutus tulee voimaan vain tarvittaessa. Automaattiohjauksessa vältetään ikävien ja ristiriitoja herättävien päätösten lykkääminen.

Keskustelussa nousee usein esille ruotsalaisten indeksijarru. Ruotsissa tarkkaillaan eläkevarojen ja -vastuiden suhdetta. Eläkkeitä leikataan indeksin avulla, jos varat yllättäen vähenevät tai palkkasumman kehitys on heikkoa.

Järjestelmän jättäminen automaattiohjaukseen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Useissa automatiikkaan nojaavissa eläkejärjestelmissä eläkkeisiin on puututtu myös poliittisella päätöksenteolla. Eläkkeiden heikennyksiä on peruttu tai lievennetty vero- ja muilla järjestelyillä. Näin on tehty Ruotsissa ja myös muun muassa Japanissa ja Saksassa, joissa on otettu käyttöön väestörakenteen huomioivia eläkkeiden indeksointiin vaikuttavia automaattisia vakauttajia.

Automatiikan sosiaalisia vaikutuksia voidaan arvioida vain rajallisesti etenkin ennalta arvaamattomien ja suurten yhteiskunnallisten muutosten yhteydessä. Jatkuva seuraaminen ja muutostarpeiden arviointi on tärkeää. Tulisi ratkaista myös se, mitä tapahtuu, jos asiat menevätkin odotettua paremmin.

Rahoituksen kestävyys ei itsessään ole eläkejärjestelmän tavoite vaan edellytys tavoitteiden saavuttamiseksi. Näitä tavoitteita ovat köyhyyden ehkäiseminen ja toimeentulon tasaaminen elämän aikana. Yksi keskeisin tavoite on pyrkiä tasapainoon sukupolvien välisessä taakanjaossa.

Katse on pidettävä tiukasti tavoitteissa. Suomessa työeläke on eläkkeellä oleville pääasiallinen toimeentulo, jolloin mekanismit voisivat aiheuttaa varsin suurta heilahtelua tuloissa.

Myös päätöksiin perustuva kehittäminen voisi olla aikataulutettua. Eläkejärjestelmän toimivuutta arvioitaisiin laajahkon indikaattorijärjestelmän avulla, ja jos ilmeisistä sopeutustoimista ei kyettäisi sopimaan, asia hoidettaisiin automaattisesti. Näin toimitaan esimerkiksi Kanadassa. Siellä rahoituksen epätasapainolle on selkeä kriteeristö ja reagointisääntö, ellei sopeutuksesta päästä poliittiseen yksimielisyyteen.

Tällainen järjestely voisi toimia myös Suomessa.