Kansalaiset instituutioiden rahoittajina

Yksi matkakohteistani oli maan suurimman taidemuseon Kunsthaus Zürichin lokakuun 2021 puolivälissä yleisölle avattu uusi lisärakennus Chipperfield.

Rakennus oli huikean kaunis ja yksinkertainen: ulkoa hivenen kellahtavaa luonnonkiveä, sisältä sametinpehmeäksi pinnaksi hiottua betonia, siellä täällä hieman messinkiä ja lattioissa puuta tai marmoria.

Rakennuksen pääportaikon korkeaan seinään oli listattu paikallisen tavan mukaisesti suuri määrä hankkeen mahdollistaneiden lahjoittajien nimiä: suuria vakuutusyhtiöitä ja muita isoja yrityksiä sekä joukko varakkaita yksityishenkilöitä ja perheitä. Merkittävin lahjoittaja oli kirjattu muotoon Bevölkerung der Stadt und Kanton Zürich.

Niin ei olisi hevin tehty Suomessa.

Kirjauksella tarkoitettiin tietenkin Zürichin kaupungin ja kantonin verovaroja. Niitä oli annettu kohteeseen ilmeisen paljon. Kirjaus kertoi koruttoman selkeästi, että kaupungin ja kantonin kohteeseen antamat verotulot olivat peräisin alueen asukkailta.

Rahat annettiin kaupungin ja kantonin kirstuista. Mutta ne päätyivät sinne alueen asukkaiden taloudellisen aktiivisuuden ja siitä syntyneiden tulojen verottamisen johdosta.

Suomessa vastaavaan seinään olisi kirjoitettu yhtä lailla koruttomasti, mutta samalla instituution vastaansanomattoman selvästi etusijalle asettavasti Helsingin kaupunki tai Opetus- ja kulttuuriministeriö.

AJATTELEN erittäin paljon hyvää kotimaastani Suomesta. Arvostan sen yhteiskuntamme jäsenille tarjoamia palveluita ja turvaverkkoja. Hyväksyn myös sen, että ansiotulojeni verotus on korkeaa.

Pidän kotikaupungistani Helsingistä. Ja arvostan maan hallituksen ja virkamiesten työtä valtioneuvostossa ja sen eri ministeriöissä. Mietin silti, voisiko keskeisten kunnallisten ja valtiollisten instituutioittemme toiminnassa näkyä selkeämmin se, että niiden eri kohteisiin allokoimat varat ovat peräisin maassamme asuvilta ihmisiltä ja heidän muodostamiltaan yrityksiltä ja muilta yhteisöiltä.

Vähentäisikö se poliitikkojen patsastelua ja henkilökohtaista poseerausta erilaisten yhteisiä varoja nielevien hankkeiden äärellä? Helpottaisiko se vastuun ottamista siitä, että verovarojen käyttö olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista ja tehokasta?

Ja vahvistaisiko se päättäjien kykyä priorisoida ja tehdä valintoja erilaisten hyvien ja tärkeiden asioiden välillä myös päivänpolitiikassa?

En tiedä. Mutta ajattelen, että ajattelutavan muutosta kannattaisi ainakin kokeilla.

DEMOKRATIAA ei voi tuoda yhteenkään maahan tai kaupunkiin ulkoa. Sama koskee muitakin yhteiskunnallisia instituutioita. Muilta voi silti halutessaan oppia.

En ihaile yli kaiken Zürichiä. Se on vain kaupunki, josta pidän ja jonka arkeen olen tutustunut monia muita kaupunkeja lähemmin siksi, että poikani on asunut siellä perheineen jo useita vuosia.

Ymmärrän myös, että Zürich ei ole koko totuus Sveitsistä. Ja tiedän, että koko maa voi olla jossain vaiheessa vaikeuksissa siksi, että se ei ole hyväksynyt uutta yhteistyösopimusta Euroopan unionin kanssa.

Ihastelen silti arjen toimivuutta tuossa alppimaan suurimmassa kaupungissa.

Toimivuutta tavoitellaan myös Helsingissä. Tavoittelu kiteytyi nyt jo päättyneellä kaupunkistrategiakaudella 2017–2021 tahtotilaan tehdä Helsingistä maailman toimivin kaupunki.

Tavoite oli hyvä, mutta sitä ei saavutettu vielä kaupungin arjessa. Helsingin kadut ovat edelleen auki pitkään ja usein erilaisten tie-, rakennus- ja korjaustöiden takia. Joukkoliikenne kulkee koronan jälkeen yhä osin harvennetuilla aikatauluilla. Häiriöt lähijunien liikenteessä ovat yleisiä, ja osa kaupungissa liikennöivistä busseista on huonolaatuisia.

Myös Zürichissä on autoliikenteen ruuhkia ja monia muitakin epäkohtia. Joukkoliikenne toimii kuitenkin moitteettomasti viikon jokaisena päivänä, ja sen vuoroväli on tiheä myös viikonloppuisin.

Zürichissäkin korjataan katuja, viemäreitä ja vesijohtoverkkoa. Työmaiden kylteissä ei kuitenkaan näy iskulauseita. Niissä kerrotaan lyhyen tekstin ja selkeän havainnekuvan avulla vain se, mitä paikalla rakennetaan ja miksi, miten työt vaikuttavat liikenteeseen ja milloin on tarkoitus olla valmista.

Ehkä kotikaupunkini päättäjät voisivat hakea siitä oppia uuden, vuosille 2021–2025 vahvistetun Kasvun paikka -kaupunkistrategian hengessä.

ZÜRICHISSÄ kaikki on aina kovin ylenpalttista. Se näkyy myös Kunsthaus Zürichin kokoelmissa. Sen hallussa olevien taideaarteiden määrä on yhtä hengästyttävä kuin kirahvien, norsujen, seeprojen ja sarvikuonojen lukumäärä kaupungin eläintarhassa: yhdenkään historiallisesti merkittävän taiteilijan teoksia ei ole esillä vain yhtä tai kahta vaan vähintään neljä, usein vielä sitäkin enemmän.

Vastaava ei toteudu koskaan täällä pohjoisessa. Täälläkin voi silti iloita siitä, että museoita ja merkittäviä gallerioita on perustettu ja laajennettu myös yksityisellä rahalla. Näyttävimmät esimerkit ovat Amos Rex Helsingissä ja Gösta Mäntässä.

Olisi hienoa, jos hyvälaatuiset lahjoituskokoelmat voisivat kasvaa myös Kansallisgalleriassa ja muissa merkittävissä taidemuseoissa.

En kaipaa gallerioiden seinille listoja varakkaimmista taiteen keräilijöistä. Kunnioitan kuitenkin niitä, joilla on mahdollisuus ostaa taidetta laajasti ja kartuttaa myös taidemuseoiden kokoelmia merkittävien lahjoitusten avulla.

Toivon myös taidepoliittista tunnustusta kaikkien Suomessa asuvien ihmisten taloudelliselle aktiviteetille. Vain siitä syntyy kestävä mahdollisuus kerätä kuntien ja valtion kassoihin verotuloja – ja tukea niillä myös taidetta.