Ulos takahuoneesta

Yksi rapautumisen mekanismeista lävähti silmilleni merkkipäiväni lähellä olleessa työtapaamisessa. Minulle esitettiin taas tuttu väite siitä, että nuoret eivät usko saavansa koskaan eläkettä, koska valtaosa tänään maksettavista eläkemaksuista käytetään jo nyt eläkkeellä olevien ihmisten eläkkeiden rahoittamiseen. Aloin kommentoida asiaa – ja tajusin samalla, että tuo usein kuulemani sanoitus oli vino tavalla, jolle olin tullut jo itsekin sokeaksi vuosien varrella.

Asiat eivät ole tässä maailmassa koskaan vain yhdellä tavalla. Ne piirtyvät eri käyttöliittymien läpi katsottuina hyvinkin erilaisina. Ja hegemonia on aina sillä, jonka tarjoaman kuvan hyväksymme ikään kuin itsestäänselvyytenä.

Kun maksamme nimellämme tulleen laskun omalta pankkitililtämme, velkamme laskuttajalle tulee laillisesti kuitattua, ja asia käy kiistattomasti ilmi omaan tiliotteeseemme kirjatusta merkinnästä.

Tililtämme lähtevä veloitus ei kuitenkaan singahda sellaisenaan suoraan maksun saajan pankkitilille, vaan päätyy ensin yhdeksi vienniksi pankkien väliseen maksujenvälitysjärjestelmään. Pankkien välisten tilisiirtojen selvittely tapahtuu siellä yön aikana ja sen lopputuloksena pankista toiseen siirtyy vain se rahamäärä (kate), joka tarvitaan niiden toisiltaan omaamien saamisten ja velkojen nettouttamiseen. Oma laskumme tulee tästä huolimatta suoritetuksi kokonaisuudessaan.

Kun ihminen tekee työtä ja saa palkkaa, hänelle kertyy siitä voimassa olevan lain mukainen eläkeoikeus hänet vakuuttaneen työeläkelaitoksen rekisteriin. Tuo oikeus näkyy tietyn viiveen jälkeen myös hänen henkilökohtaisessa työeläkeotteessaan. Eläkejärjestelmän takahuoneessa tapahtuu kuitenkin myös paljon muuta. Osa palkan perusteella maksetusta työeläkemaksusta rahastoidaan vastaisen vanhuuseläkkeen varalle ja osa käytetään niin sanotun tasauseläkemenon kautta tänään maksussa olevien eläkkeiden rahoittamiseen.

Pidämme jostain syystä täysin luonnollisena, että puhumme laskujen maksamisesta ja muusta pankkien kanssa tapahtuvasta asioinnistamme ainoastaan ja vain omien tiliotteittemme kuvaaman todellisuuden avulla ja jätämme sitä tukevat takahuonetoiminnot suosiolla vaille huomiota. Työeläkkeiden kohdalla toimimme toisin. Sivuutamme saamaamme työeläkeotteen likimain kokonaan ja tarkastelemme tulevaisuutta pitkälti pelkästään eläkejärjestelmän takahuoneen näkökulmasta.

Työeläkkeiden rahoittamisen tavalla ja siinä sovellettavilla tekniikoilla on tietenkin oma merkityksensä eläkejärjestelmän kokonaisuudessa, ja niistä täytyy siksi puhua. Hämmästyin silti, miten kauan olen itsekin ollut lähes yksinomaan niiden lumoissa. Ja jättänyt liian vähälle sen, että työeläkkeessä on sekä lainsäädännön että ihmisten arjen näkökulmasta kuitenkin kyse nimenomaan työeläkeotteen mukaisesta todellisuudesta. Siihen kirjautuvat saatavamme kertyvät ansioidemme mukaan pidemmän ajan kuluessa ja erääntyvät kuukausittain maksettaviksi rahasummiksi eläkkeelle siirtymisemme yhteydessä.

Myös eläkepolitikan valmistelun ja sopimisen pöydät hengittävät enemmän järjestelmän takahuoneen kuin työtä tekevän ihmisen kohtaaman käyttöliittymän hengitystä. Se on osin perusteltua siksi, että syntyvyyden alentuminen haastaa eläkkeiden pitkän aikavälin rahoitusta. Lisäksi eläke-etuuksien parantamisen aika päättyi jo 1990-luvun laman aikana. Etuuksia on sen jälkeen heikennetty jo kohta kolmen vuosikymmenen ajan. Sekin murentaa osaltaan luottamusta – yhdessä yhä jatkuvan huolipuheen kanssa.

Nyt murroksessa on etuuksien ja takahuoneen toimintojen ohella myös koko kolmikantaisen sopimisen järjestelmä.

Työmarkkinoiden keskusjärjestöt ovat menettäneet valtansa palkanmuodostuksessa, ja on varmasti vain ajan kysymys, että niiden ote alkaa kirvota myös eläkepolitiikassa.

Ammattiyhdistysliikkeen asemaa on heikentänyt jo kauan työntekijöiden järjestäytymisasteen aleneminen ja tuoreemmin se, että Elinkeinoelämän keskusliitto EK ei saa enää neuvotella keskitetyistä työehtosopimuksista. Elinkeinoelämän sisällä käydään puolestaan kipakkaa kilpailua siitä, kuka edistää parhaiten sen etua suomalaisessa yhteiskunnassa.

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies sivusi teemaa juuri ilmestyneessä teoksessaan Väistämättä (Otava) heittämällä ilmaan ajatuksen elinkeinoelämän eri järjestöjen yhdistämisestä. Hän totesi, että se vähentäisi jaossa olevia johtajien paikkoja. Ja jätti sanomatta, että samalla loppuisi myös kilpailu siitä, mikä nykyisistä tahoista on paras ajamaan elinkeinoelämän etua.

Tuo kilpailu tiukentaa tälläkin hetkellä EK:n neuvottelumandaatteja niissä asioissa, jotka ovat vielä keskusjärjestönä sen käsissä.

Liian tiukat neuvottelumandaatit vaikeuttavat ratkaisujen löytymistä, oli asia mikä tahansa. Siksi elinkeinoelämän keskinäinen kisailukin vauhdittaa osaltaan sitä, että eläkepolitiikan valmistelu- ja päätöksentekovallalle löytyy ottaja muualta. Markkinavoimat napsivat jo osaansa, mutta pääosa vallasta löytänee silti uuden kotinsa valtioneuvoston ja eduskunnan suunnasta. Tie sinne voi olla vielä pitkä, mutta ensimmäiset vakavammat taustapuheet ovat jo käynnissä.

Onko tielle astuminen luottamuksen kannalta hyvä vai huono asia? Sitä on vielä liian aikaista sanoa.