Parlamentarismi hyötyi elpymisvälinekiistasta

Hallituksen huhtikuinen kehysriihi venyi kestoltaan lähes eeppisiin mittoihin ja hallituksen hajoaminenkin oli lähellä. Euroopan unionin elpymisvälineen eduskuntakäsittelyssä tapahtui puolestaan useita koviakin yhteentörmäyksiä. Niitä aiheuttivat sekä itse asiaa koskevat erimielisyydet että tavat toimia eduskunnassa.

Monien kommentaattorien mielestä eduskunnan arvovalta heikentyi huomattavasti elvytysväline-episodin aikana. Itse ajattelen, että toisenlainen tulkintakin on mahdollinen.

Mitkään instituutiot eivät tyhjene vain siihen, mitä niistä on kirjoitettu lainsäädännössä tai työjärjestyksissä. Niihin sisältyy aina myös joukko sanattomia sopimuksia ja kirjoittamattomia sääntöjä. Nuo säännöt sijaitsevat osin instituutioiden sisä- ja osin niiden ulkopuolella.

Nämä sanattomat sopimukset eivät juuri pistä silmään tavanomaisissa olosuhteissa. Ne ovat vain osa sitä tiheää aluskasvillisuutta, joka sujuvoittaa asioiden kulkua ja jonka ansiosta päätöksenteon kaikkia nurkkia ei tarvitse joka kerta erikseen tilkitä ja koluta. Sanattomat sopimukset nousevat kuitenkin esiin erilaisten kriisien ja murrosten kohdalla ja synnyttävät kitkaa, kiistoja ja aivan aitoja epäselvyyksiä. Tämä pakottaa kaikki murroksessa mukana olevat ottamaan tavalla tai toisella kantaa siihen, vieläkö nuo aiemmat ehdot pätevät vai pitääkö ne uusia.

Tähän kannan ottamisen pakkoon törmättiin toukokuussa sekä eduskunnan puhemiehistössä ja kansliatoimikunnassa että kokoomuksen ja perussuomalaisten eduskuntaryhmissä. Jotain samaa nähtiin myös hallituksen huhtikuisen kehysriihiepisodin loppunäytöksessä.

Kun EU:n elpymisvälineestä käytyä kiistaa tarkastelee tilanteena, jossa puolueilta edellytetään kokonaan uutta kantaa unionin kehitykseen, episodin merkitys muuttuu. Silloin monipolvinen eduskuntakäsittely on mielestäni kansanvallan ja parlamentarismin näkökulmasta hyvä asia.

Saimme kaikki julkisen selvyyden siitä, mitkä rajat pitävät eduskunnassa. Ja siitä, että myös yksittäisten eduskuntaryhmien päätöksentekovallalla on rajansa ainakin vallan lähteinä toimivien kansalaisten silmissä.

Eduskuntatyön rajat selvisivät puhemies Anu Vehviläisen (kesk) ja varapuhemies Tarja Filatovin (sd) täysistunnossa tekemillä ratkaisuilla ja niihin tyytymisellä. Eduskuntaryhmien sisäisen kantokyvyn rajat piirtyivät puolestaan näkyviin niiden jäsenille ja johdolle tulleen kansalaispalautteen avulla.

Unionin elpymisväline on ollut kiistanalainen sen viimekesäisestä sopimisesta lähtien. Kiemurainen prosessi sisältää paljon kiinnostavaa tietoa unionin sisäisestä valtapelistä ja uudelleenjärjestäytymisestä.

Koska jäsenmaiden välinen neuvottelutulos saavutettiin Suomen kansallisen lomakauden keskellä, eduskuntaakaan ei kutsuttu kesätauoltaan koolle puimaan sitä tuoreeltaan. Kovan jälkipelin ensimmäinen kipinä jäi mielestäni kytemään jo tuossa vaiheessa.

Kipinöitä leimahteli lisää niin syksyn, talven kuin varhaisemman keväänkin aikana. Niitä lenteli opposition ohella myös hallitusrintaman piiristä.

Kipinät saivat myös kyteä kaikessa rauhassa. Sen varmisti hallituspuolueiden kyvyttömyys tuottaa riittävän johdonmukaista ja pysyvää tarinaa siitä, mitä kaikkea unionissa on tapahtumassa. Hallitus ei kyennyt kertomaan, mihin kaikkeen Suomen on syytä valmistautua ottamaan kantaa – ainakin kaukaisemmassa tulevaisuudessa.

Tai ainakaan hallituspuolueet eivät toistaneet tällaista tarinaa niin pitkään, että viesti olisi varmasti mennyt läpi myös niiden oman sisäpiirin ulkopuolella.

Selkein selostus elpymisvälineen merkityksestä unionille kuultiin eduskunnassa valtiovarainministeri Matti Vanhaselta (kesk). Myös politiikasta jo kauan poissa ollut ex-pääministeri Paavo Lipponen (sd) kertoi sitä koskevia näkemyksiään Ylen Ykkösaamun lähetyksessä 15.5. Hallituspuolueiden edustajien osallistuminen elpymisvälinettä koskevaan palautuskeskusteluun eduskunnan suuressa salissa oli kuitenkin häkellyttävän vähäistä.

Sama koski myös integraatiomyönteisen dna:n aiemmin omanneen oppositiopuolueen kokoomuksen esiintymistä eduskunnassa. Sen näpit ja kieli paloivat pahasti tyhjää äänestämistä koskeneen ryhmäpäätöksen tekemisen ja sen pikaisen purkamisen parissa.

Se, mikä näytti kokoomuksen ja sen eduskuntaryhmän sisältä katsottuna nokkelalta peliliikkeeltä, oli ulkopuolisin silmin täysin käsittämätöntä. Se oli selvästi myös kansalaisyhteiskunnan kokoomuksen kanssa tekemien sanattomien sopimusten vastaista.

Jotain etäisesti samankaltaista tuli uskoakseni vastaan myös perussuomalaisen eduskuntaryhmän tapauksessa.

Siksi oli mielestäni loppujen lopuksi hyvä, että eduskunnan perustuslakivaliokunta edellytti elpymisvälineen hyväksymistä koskevan päätöksen tekemistä kahden kolmasosan enemmistöllä. Sen myötä välineen Suomessa saama tuki on unionin tulevan kehityksen ja sitä koskevan laajemman keskustelun synnyttämisen kannalta riittävän yhteiseksi koetulla tolalla.

Samalla Sdp:n, kokoomuksen ja keskustan mieliin piirtyi toivoakseni pysyvästi se, että unionin tulevaisuutta koskevaa keskustelua kannattaa käydä avoimesti ja etupainotteisesti kotikentällä jo hyvissä ajoin ennen EU-huippukokouksiin osallistumista. Vain niin Suomen vaikutusvalta on riittävä myös EU:n seuraavissa väännöissä.

Kirkas näkökulma tarvitaan jo ihan pian siihen, mihin mittaan asti unionin omia varoja voi Suomen mielestä lisätä ja kuinka asiaan pitää varautua oman verojärjestelmämme kehittämisessä. Tätä ulottuvuutta täytyy pohtia kunnolla myös mahdollisen maakuntaveron kohdalla. Kaukokatseisuutta, ennakointia ja avointa keskustelua tarvitaan siksi runsaasti lisää kotimaan politiikassakin.