Poliittisesti epäkorrekti ikä

Havainto sai minut hetkeksi haukkomaan henkeäni, sillä iän karttuminen ei ole kulttuurissamme asia, josta etenkään naisen kuuluisi iloita. Se ei myöskään vahvista kenenkään asemaa työmarkkinoilla.

Korkeamman iän saavuttaminen on myös jollain oudolla tavalla poliittisesti epäkorrektia. Se luo fiiliksen siirtymisestä alueelle, jolla ihminen alkaa olla taakka ja aiheuttaa vain suuren määrän ei-toivottuja kustannuksia. Eikä se edes sovi yhteen visuaalisuutta vahvasti korostavan aikamme kanssa.

Sileät ja rypyttömät kasvot näyttävät hyviltä ja houkuttelevilta kaupallisin perustein rakennetuissa kuvissa. Niillä rakennetaan vahvoja mielikuvia myös politiikan puolella. Nuoruus ja siihen liittyvä pitkä ja hyvin riskiä sietävä sijoitushorisontti saavat paljon huomiota myös talousjournalismissa. Vanheneminen näyttää sen kaiken rinnalla herkästi pelkältä suurelta ja julkiselta epäonnistumiselta.

Julkisessa asemassa olevien varttuneiden naisten – ja varmasti monien miestenkin – kasvonpiirteitä parannellaan ja silotellaan usein esteettisen kirurgian avulla etenkin Yhdysvalloissa. Kauneusleikkaukset ovat näkyvissä tehtävissä toimivien parissa yleisiä myös Keski- ja Etelä-Euroopassa. Monien kasvojen muoto on siksi varsin nuorekas korkeassakin iässä.

Onko vanhenevan ihmisen velvollisuus siis pyrkiä näyttämään mahdollisimman nuorelta myös täällä Suomessa? Pitääkö ulkonäöstä huolehtimiseen liittyvän metatyön määrää lisätä, jos haluaa säilyä yhteiskunnallisesti vakavasti otettavana? Ja onko se peräti ainoa mahdollisuus, jos haluaa säilyttää työmarkkinakelpoisuutensa ja pidentää työuraansa julkisen sektorin tarjoamien vakituisten virkojen maailman ulkopuolella? Ja pettääkö porukan – tai peräti koko yhteiskunnan – jos niin ei haluakaan tehdä?

Nuorten kohdalla vaaditaan usein aivan oikeutetusti siitä, että heidän tulisi saada tulla kohdatuiksi omana itsenään. Eikö saman tulisi koskea myös varttuneempaa väkeä? Ja olisiko se itse asiassa hyvä tapa tuoda myös keskenään eri-ikäiset ikääntyneet ihmiset esille yksilöinä, ei vain omien ikäryhmiensä edustajina?

Harva ajattelee vakavissaan, että 50-vuotiaat voisivat edustaa kaikkia itseään nuorempia aikuisia. Mutta yllättävän moni kuitenkin niputtaa kaikki yli 65-vuotiaat hyvinkin ongelmattomasti yhdeksi ryhmäksi, vaikka ikähaitari on tässäkin joukossa reilusti yli 30 vuotta.

Kaikenikäisten ihmisten huomaaminen yksilöinä olisi tärkeää, sillä kaikenlaiset ihmisten väliset erot ovat sitä suurempia, mitä vanhemmiksi he tulevat. Näiden erojen ja samalla myös ihmisen eri elämänvaiheisiin liittyvän monimuotoisuuden ymmärtäminen ja näkyväksi tekeminen monipuolistaisi varmasti myös yhteiskunnallista keskustelua.

En kaipaa yhteiskuntaa, jossa poliittinen ja taloudellinen valta olisi vanhoilla ihmisillä. Toivon pikemminkin Suomea, jossa olisi enemmän lapsia ja nuoria. Haluan kuitenkin muistaa sen, että oma riippuvaisuuteni toisista ihmisistä on läpi elämän kertautuva tosiasia ja että se olisi ja on totta myös Suomen ulkopuolella.

Olemme kaikki elämämme alkuvuosina ajasta ja paikasta riippumatta niin sanotusti saamapuolella. Toiset ihmiset huolehtivat tarpeistamme vauvoina ja pikkulapsina, ja laajempi yhteiskunta on ainakin Euroopassa ainakin jollain tavalla mukana myös koulutuksemme ja terveydenhoitomme rahoittamisessa. Nuo toiset ovat kuitanneet omat saatavansa meiltä hyvässäkin tapauksessa vasta muutamia vuosia ennen 30-vuotissyntymäpäiväämme.

Siitä eteenpäin kuljemme parin kolmen vuosikymmenen mittaisen matkan niin, että annamme itse toisille enemmän kuin saamme heiltä takaisin. Olemme silloin talouden kielellä nettomaksajia.

Annamme noina vuosina omastamme monilla tavoilla: teemme työtä, sovellamme aiemmin oppimaamme, siirrämme osaamistamme eteenpäin ja luomme usein myös jotain aivan uutta. Ja mikä tärkeintä: teemme sen kaiken tavalla tai toisella yhdessä toisten ihmisten kanssa. Palaamme sitten taas saamapuolelle viimeistään silloin kun jäämme pois töistä ja siirrymme eläkkeelle.

Tämä kertautuva riippuvaisuutemme toisista ihmisistä on omassa ajattelussani tärkeä peruste sille, että taloudessa ja politiikassakaan ei pidä ottaa huomioon vain nuoria tai pelkästään vanhoja vaan kuulla ja kutsua kaikenikäisiä.

On varmasti asioita, joissa tulevaisuutta pitää painottaa vahvemmin kuin menneisyyttä. Niihin kuuluu ekologinen jälleenrakennus. Ja myös kysymys ikääntymisen kustannusten jakautumisesta. Mutta kansalaisina nuorten, vanhojen ja keski-ikäisten tulee olla oikeuksiltaan yhdenvertaisia.

Päätöksiä on kuitenkin arvioitava riittävän monipuolisesti paitsi eri ikäryhmien, myös ihmisten elinkaaren ja siihen sisältyvien kohorttivaikutusten näkökulmasta. Jos siitä lipsutaan, päädytään helposti kaikkien sotaan kaikkien kanssa. Siinä lapset ja vanhukset ovat pelkän häviäjän asemassa.

Koronakriisin syvimmissä syövereissä mietin hetken, oliko tuo sota jo alkamassa. Nyt, kun rokottaminen etenee melkein yhtä jalkaa kevään kanssa, rohkenen toivoa, että toinenkin tie on olemassa. Sille päätymiseen tarvitaan kuitenkin kaikenikäisten ihmisten riittävän kattavaa huomioon ottamista.