Kantaako elämä?

Työ sisältää vaatimuksia, rajoitteita, aikatauluja ja pakkoja. Mutta se tarjoaa myös yhdessä ponnistelemisen, yhteenkuulumisen ja yhdessä kehittymisen hetkiä. Siksi työkyvyn rapautumisessa ja siitä johtuvasta työelämästä poistumisessa on mielestäni aina kyse valtavasta menetyksestä.

Työ tarjoaa myös toimeentuloa. Jos työhön ei enää kykene, siitä johtuvia tulonmenetyksiä korvataan sosiaalivakuutuksesta. Jos työhistoriaa on jo takana, korvaus tulee työeläkejärjestelmästä. Jos ei ole, mahdollinen työkyvyttömyyseläke maksetaan Kelasta.

Työn tarjoama tapa olla toisten ihmisten kanssa jää kuitenkin toteutumatta kummassakin tapauksessa.

Työkyvyssä on kyse ihmisen ja työn yhteensopivuudesta. Siksi yhteen työhön kykenemätön voi selviytyä toisenlaisesta tehtävästä. Uuden alun eväitä voidaan etsiä ammatillisesta kuntoutuksesta ja testata työkokeilussa.

Monien ihmisten kokemusmaailmassa työkyvyttömyyseläkkeelle kuitenkin edelleen päästään, ei jouduta. Työnantajat puolestaan odottavat ja johtavat mieluiten vain täyttä ja mahdollisimman tasalaatuista työpanosta. Siksi kuntoutus ei tuota aina tulosta eikä työkokeiluja suosita.

Pitkittyvä sairasloma vieraannuttaa helposti työstä ja yhtä lailla myös opiskelusta. Se voi joskus olla haitallista myös sairaudesta toipumisen kannalta. Siksi polkuja takaisin työhön pitää lisätä. Ja miettiä sitä, miten ihminen voisi jatkaa työssä jäljellä olevan työkykynsä kanssa ja esimerkiksi masennuksesta huolimatta.

Mutta löytyykö työelämältä toivorikkaita kasvoja? Onko pitkään poissa olleella yhteisöä, johon palata, työkavereita, joilta oppia? Ja onko kellään aikaa perehdyttää, kannustaa ja kulkea mukana?

En tiedä. Mutta ajattelen, että niin asian pitäisi olla, sillä työ on ihmiselle terveellistä. Siinä on kyse myös pärjäämisen tunteesta. Ja luottamuksesta siihen, että oma tekeminen ja elämä kantavat. ”Ajatella, jos olisin jäänyt siihen tilaan ja siksi ihmiseksi, joka olin sairauslomalle jäädessäni”, kiteytti asian hyvin omalla kohdallaan eräs kuntoutuja.