Hetemäki, Marin ja valmiuslain kaipuu

Minua hämmensi kirjeenvaihdosta henkinyt kaipuu siihen, että valmiuslakia tulisi voida käyttää myös ennakoivasti. Tuo kaipuu istui huonosti yhteen sekä oikeusvaltioperiaatteen että pääministerin yhteiskunnallisen aseman kanssa.

Valmiuslain kaipuu on toki Suomessa muutoinkin voimakasta. Hetkittäin tuntuu kuin siitä olisi muodostunut kevään poikkeusolojen jälkeen jonkinlainen taikakalu, jonka riittävän usein tapahtuva esille ottaminen loihtisi koko koronan pois tuossa tuokiossa. Tai suojaisi ainakin itseä ja omia läheisiä sen verran, että virus kulkisi sen ansiosta oman kotimme ohi äkkiä ja jälkiä jättämättä.

KANSALAISTEN PERUSOIKEUDET eivät kuitenkaan ole mitään pöytäkoristeita, jotka voi halutessaan siivota kaappiin silloin, kun ne vaikeuttavat johtamista tai johonkin uuteen terveyttä tai turvallisuutta koskevaan uhkaan varautumista. Ne ovat koko oikeusvaltioksi kutsutun kotitalomme kulmakiviä ja myös oman yksilöllisen elämämme olennaisia rakennusaineita. Siksi pääministerinkin on syytä pitää niistä kiinni tiukasti ja johdonmukaisesti niin nykyisen koronaepidemian kuin vaikkapa politiikan agendalla vain muutama vuosi sitten kovia kiistoja aiheuttaneen terrorismin uhkaan varautumisenkin kohdalla.

Äkkiä ajateltuna voi toki tuntua siltä, että tavallisella ihmisellä ei ole mitään salattavaa eikä laajojenkaan tiedusteluvaltuuksien antaminen viranomaiselle siksi olisi ongelmallista. Tai että oikeus elämään on niin tärkeä perusarvo, että tiukat ennakolta asetettavat liikkumisrajoitukset voisivat itse asiassa olla ihan hyvä, jopa loistavakin idea.

Jokainen valmiuslain käyttöönottokerta alentaa kuitenkin sen käytön kynnystä jatkossa. Siksi yhdenkään hallituksen ei pidä höllentää oman vahtivuoronsa aikana lukkoja ja saranoita niistä porteista, joista se ei toivoisi joidenkin täysin toisenlaisia arvoja edustavien vallanpitäjien kulkevan seuraavan todellisen tai kuvitellun terveyteen tai turvallisuuteen kohdistuvan uhkan aikana.

HETEMÄEN JA Marinin sähköpostikirjeenvaihto osoitti minulle myös sen, että vallasta luopuminen on vaikeaa ja siihen tottuminen vie oman aikansa myös muiden kuin poliitikkojen kohdalla.

Suomen vaikutusvaltaisimmaksi virkamieheksi tituleerattu Hetemäki tottui vuosien kuluessa siihen, että hän sai paljolti määrittää, miten eri asioihin suhtauduttiin ja kuinka niitä priorisoitiin maan kulloisenkin hallituksen politiikassa. Hän hyödynsi ja sovelsi työssään paljon tutkittua tietoa ja teki sen usein varsin innovatiivisesti.

Hetemäen pääministerille osoittamissa sähköposteissa mainittu Bengt Holmströmin, Hetemäen ja Juhana Hukkisen tutkimuspaperi Seasonality of Covid-19 – why it matters löytyy Princetonin yliopiston verkkosivuilta. Paperissa on kiinnostavia havaintoja. Siinä ei kuitenkaan puhuta valmiuslain käyttöönotosta Suomessa. Sitä koskeva politiikkasuositus löytyi vain Hetemäen sähköposteista.

”Valmiuslain käyttöönotto olisi tärkeä hallituksen linjaus kansalaisten kriisitietoisuuden lisäämisen kannalta. Valmiuslain käyttöönoton varsinainen syy on kuitenkin luonnollisesti hallituksen riittävien toimivaltuuksien turvaaminen kansalaisten suojelemiseksi”, Hetemäki kirjoitti.

Kriisitietoisuuden luominen ja uhkakuvilla johtaminen ovat valtiovarainministeriön vahvoja tavaramerkkejä. Toistuva pelottelu, kovistelu ja synkistely voivat toki olla käypä taktiikka monissa talouteen ja tulonjakoon liittyvissä kysymyksissä. Kriisitietoisuuden lisääminen ei kuitenkaan löydy poikkeusolojen julistamisen edellytyksistä eikä valmiuslain tavoitteista.

Asioita voi aina edistää hyvällä johtamisella, arvovaltakysymysten syrjään siirtämisellä, toisten toimijoiden todellisuuksien ymmärtämisellä ja puolitiehen vastaan tulemalla. Jos on tahtoa, on myös keinoja, kertoo sanonta. Siksi onnistumiseen tarvitaan myös riittävän yhteisiä tavoitteita. Ja sitä, että jokainen jättää politikoimatta. Niistä molemmista on juuri nyt ainakin hivenen pulaa myös hallituksen sisällä.

SUOMEN KORONASTRATEGIAN pehmeä kohta on mielestäni liika kiistely kulloisistakin suosituksista ja rajoituksista. Selkeästi sanoitettu ja arjen tasolle ulottuva konkreettinen tavoite on yhä karussa. Silti juuri se olisi tarpeen, että käyttäytyminen voisi muuttua riittävän oikeansuuntaiseksi meidän jokaisen kohdalla.

Epidemian eteneminen on monimutkainen ilmiö eikä siihen ole ihmelääkettä. Elämme viruksen keskellä todennäköisesti myös ensi syksynä. Siksi epidemian hillinnän pointti ei ole siinä, voinko osallistua nippa nappa alle kymmenen hengen tilaisuuteen vai en. Se on siinä, malttaako riittävän moni meistä rajata omien päivittäisten ja viikoittaisten kontaktiensa määrän mahdollisimman lähelle sitä tasoa, jolla ne olivat viime keväänä. Ja käyttää maskia aina, kun ei voi pitää riittävää etäisyyttä.

Molemmissa on kyse itsensä johtamisesta ja motivaatiosta. Niiden synnyttämiseen tulisi panostaa myös viestinnässä. Se auttaisi meitä sopeutumaan viruksen pitkäaikaiseen läsnäoloon ja myös siihen, että tartuntojen määrän kausivaihtelu voi hyvinkin olla totta koronan kohdalla. Valmiuslain mahdolliselle käyttöönotolle pitää kuitenkin etsiä perusteet jostain aivan muualta.