EU:sta tarvitaan laajaa kansalaiskeskustelua

Unionin perussopimuksia tulkittiin huippukokouksessa taas luovasti. Tällä kertaa oli kyse unionille sallittavasta lainanotosta ja jäsenmaille suunnatusta lahjamuotoisesta avusta. Huippukokous totesi, että niissä voitiin edetä ilman unionin perussopimusten muuttamista.

Päätöksille saatiin Suomenkin hyväksyntä. Sovun saavuttamisen kotimainen hinta oli kuitenkin, että eduskunnan sisälle syntyi institutionaalinen erimielisyys siitä, olivatko komission esittämän rahoitus- ja elvytyspaketin sisältämät ehdotukset Suomen oman perustuslain kannalta hyväksyttäviä vai ei.

Eduskunta oli huippukokouksen päättyessä jo kesätauolla. Siksi se pohtii saavutettua neuvottelutulosta ja sitä koskeneeseen neuvottelumandaattiin liittyneitä perustuslakivaliokunnan ja suuren valiokunnan välisiä jännitteitä vasta syysistuntokauden alussa. Neuvottelutulosta perataan silloin tarkemmin myös Euroopan parlamentissa Brysselissä.

Kotimaisen instituutionaalisen jännitteen ratkominen saattaa tapahtua liiankin sisäsiististi ainakin perinteisten eduskuntapuolueiden parissa. Brysselissä syntyy joka tapauksessa iso rähinä, sillä Euroopan parlamentti ulosmittaa oman valtansa kainostelematta tappiin asti aina kun se vain on mahdollista.

Siksi myös syksystä tulee EU-poliittisesti kiinnostava.

EU:N HUONOIN puoli on mielestäni se, että sillä ei ole omaa perustuslakia. Unioni pikemminkin välttelee vallanjaon tarkkaa määrittämistä ja integraation lopullisen tavoitteen asettamista. Siksi sen toimielinten väliset suhteet ovat jatkuvassa liikkeessä, ja liikkeen suunta on koko ajan kohti yhä tiiviimpää unionia.

Tästä syystä sattumakin suosii hyvin valmistaututunutta aivan poikkeuksellisen paljon nimenomaan EU-politiikassa. Laadullisesti uudet asiat voivat edetä hyvin nopeasti, tehokkaasti ja toistuvasti, jos niitä koskevat kotiläksyt on tehty ajoissa ja suuret jäsenmaat ovat asian takana. Niin kävi tälläkin kerralla. Samalla unionin tulevaisuutta koskeva laajempi kansalaiskeskustelu hävisi ottelun jo ennen sen alkamista ainakin täällä Suomessa, sillä pääosa kansalaisyhteiskunnasta oli vasta pukukopin ovella siinä vaiheessa, kun tuorein turnaus oli jo loppuottelun ratkaisevissa hetkissä.

Kotimainen keskustelu oli silti tänä kesänä ilahduttavan moniarvoista. Useat eduskunnan eri valiokunnissa kuulemat asiantuntijat pohtivat ääneen sitä, saako unioni tosiaan tehdä nykyisten perussopimustensa puitteissa melkein mitä tahansa vai ei ja kuinka asiaan tulisi suhtautua. Myös Suomen huippukokousdelegaation toimintaa tarkasteltiin ja arvioitiin poikkeuksellisen paljon myös muista kuin kotimaisista lähteistä ja lähtökohdista.

Kesän valossa näyttää siis siltä, että Suomeenkin olisi viimein muodostumassa aito EU-poliittinen kansalaisyhteiskunta. Sen halua ja valmiutta keskustella, etsiä vaihtoehtoja ja vaikuttaa ei kannattaisi sivuuttaa eikä aliarvioida. Tätä halua kannattaisi pikemminkin aktiivisesti hyödyntää ainakin eduskunnalle tällä vaalikaudella annettavan hallituksen EU-poliittisen selonteon valmistelussa.

LUIN KESÄLLÄ unioniuutisten ohella myös kirjoja sotilasliitto Natosta. Samalla mietin, miltä unionipolitiikkamme näyttäisi, jos olisimme – mieluusti yhdessä länsinaapurimme Ruotsin kanssa – myös Naton jäseniä.

Sotilaallinen liittoutuminen olisi Suomelle varmasti monella tapaa vaikeaa ja monimutkaista. Eikä maamme Nato-jäsenyydelle ole juuri nyt – jos on koskaan – edes sisäpoliittisia edellytyksiä. Toimintaamme Euroopan unionissa sillä voisi kuitenkin olla joitain suotuisia vaikutuksia.

Talouspoliittisen sovun saavuttaminen tulee olemaan unionissa hankalaa, aikaa vievää ja integraatiota hiljalleen yhä syvemmille vesille siirtävää myös jatkossa. Teoreettinen mahdollisuutemme sanoa EU:ssa esiin tuleville asioille edes joskus ”ei” ja etsiä niille vaihtoehtoja voisi uskoakseni kasvaa, jos myös toinen vahva ja peruuttamaton sidos länteen olisi olemassa. Myös turvallisuuspoliittiselle tuuliajolle joutumisen riski olisi pienempi kuin tämän päivän todellisuudessa.

Lisäksi olisimme Naton jäseninä täydellisen tietoisia siitä, että liittoutuminen tarkoittaa yhteistyön ja -toiminnan lisäksi myös aktiivista yhteisen vastuun ottamista ja turvallisuuden tuottamista, ei ainoastaan niiden kuluttamista. Nythän kaikilla ei ole selvää käsitystä siitä, että asia on pitkälti näin myös EU:n ja euron tapauksessa.

EDUSKUNNAN ITSENSÄ kannalta on vielä avoin asia, kävelikö suuri valiokunta tarkkaan ottaen perustuslakivaliokunnan yksimielisen kannan ylitse Suomen neuvottelumandaattia koskeneissa asioissa vai ei. Myös valtiosääntöä ja Eurooppa-oikeutta hyvin tuntevilla osaajilla on siitä keskenään erilaisia näkemyksiä.

Ajattelen itse niin, että jos perustuslakivaliokunta laskisi käsiensä läpi mitä tahansa, se ei tekisi työtään kunnolla. Siksi toivon, että ennakollinen perustuslakikontrollimme ei puoluepolitisoituisi edes silloin, kun perustuslakivaliokunta antaa lausuntoja unionin päätöksentekoon liittyvistä, toisinaan turvallisuuspoliittisestikin herkistä asioista. Jos niin kävisi, Suomi ei voisi enää ylpeillä kansallisen parlamenttinsa vahvalla ennakollisella roolilla unioniasioiden hoidossa. Myös koko ennakollisen perustuslakikontrollin traditiomme saisi vakavia kolhuja.

Perustuslakivaliokunnan liian tiukkaan enemmistöpoliittiseen liekaan asettaminen heikentäisi uskoakseni analyyttisen ajattelun vapautta myös eduskunnan virkakunnan parissa. Se olisi erittäin huono asia myös tänä kesänä vahvasti esiin nousseen EU-asioita pohtivan kansalaisyhteiskunnan kannalta.