Maailmasta vetäytymisen mahdollisuuksista

Tavaroiden pakkaaminen ja paikoilleen jääneiden kirjahyllyjen ja sivuun työnnettyjen huonekalujen peittäminen kävi kuitenkin oikein hyvin eräänlaisesta kuuliaisuustehtävästä, sillä se piti sekä molemmat käteni että kaikki ajatukseni koko adventtiviikonlopun ajan yksinkertaisissa käytännön asioissa – ja siis myös ihanasti erossa kaikkien maailmallisten murheiden ajattelemisesta.

Tuo lyhyt vetäytyminen tuntui tervetulleelta, sillä olin halunnut jo jonkin aikaa ravistaa itseni irti siitä tavanomaista tiiviimmästä työmarkkinatilanteen ja politiikan seurannasta, jonka pyörteisiin olin imeytynyt marraskuun pitkittyneen postilakon ja sitä seuranneen poliittisen kuohunnan tuoksinassa. Tuo pyörre veti minua puoleensa poikkeuksellisen voimakkaasti siksi, että istuin lakon ja sen poliittisten jälkimaininkien aikana Postin hallituksessa.

Hallitusjäsenyyteni johdosta sain katsoa monia asioita ja niiden takana olleita pidempiä kehityskulkuja hyvin läheltä. Ja olen niistä tietysti osaltani myös vastuussa.

Samasta syystä en ole kuitenkaan voinut kommentoida Postin asioita julkisuudessa. Siksi olen ollut likimain koukussa Postin omistajaohjauksen ympärille keriytyneen jupakan pienimpienkin nyanssien seuraamisessa. Ja juuri siitä koukusta halusin adventtina irrottautua.

ELÄMÄSSÄNI ON ollut muitakin ajanjaksoja, jolloin jonkinlainen maailmasta vetäytyminen on tuntunut kutsuvalta ajatukselta.

Nuorempana toteutin maailmasta vetäytymistäni käymällä usein kirkossa. Vuodesta toiseen samanlaisina toistuvat liturgiset tekstit ja kirkolliset sävelmät tuntuivat silloin hyvin rauhoittavilta ja asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa asettavilta.

Nykyisin olen täysin vieraantunut oman kirkkokuntani arjesta. Siksi tavoitan sisäisen hiljaisuuteni hitaan ja vakaan hengityksen lähinnä liikkuessani pidempiä aikoja raittiissa ilmassa. Joskus harvoin löydän sen myös kotoa, kun istun mitään tekemättä seinälläni olevan suuren Jumalanäiti-ikonini läheisyydessä.

Tuo ikoni on maalattu Lintulan luostarissa ja olen sijoittanut sen asuntooni niin, että näen sen aina kotoa lähtiessäni ja takaisin tullessani. Lähdön hetkellä muistan myös aina tervehtiä sitä ja kiittää osakseni tulleesta uudesta aamusta ja päivästä, johon olen saanut jälleen kerran herätä.

Kotiin palatessanikin näen ikonin heti kynnyksen yli astuessani. Tuolloin olen kuitenkin yleensä sen verran täynnä maailman menon liikkeelle sysäämiä ajatuksia, että syvä kiitollisuus elämästä ja olemassaolosta ei aina tulvahda mieleeni heti ensimmäisenä. Siksi ikonin ilmentämä toinen todellisuuskin jää aamua helpommin vaille huomiota.

KODIN REMONTTIKUNTOON pakkaaminen synnytti käytännönläheisyydestään huolimatta myös monia ajatuksia. Yksi niistä oli se, miten paljon kaappeihini olikaan kertynyt tavaraa asunnossa asumani reilun kymmenen vuoden aikana. Ja miten tavaran määrä ei tuntunut juuri vähentyneen siitäkään huolimatta, että muistan kyllä jakaneeni ja vieneeni pois kaikenlaista vuosien varrella. Siksi matkaa kunnollisen kuolinsiivouksen tekemiseen jäi vielä tälläkin kerralla.

Toivon tietysti, että maltan perata tavarani vielä kertaalleen läpi remontin valmistuttua, sillä komeroiden täyttämiseen on hyvin aikaa joulun ja uudenvuoden pitkien vapaiden aikana. Ja voi olla, että minun kannattaa käydä osana tuota perkausta myös kellarissa ja laittaa siellä olevat ortodoksiset kuolinvaatteenikin kuntoon samalla. Sain nimittäin sellaiset lahjaksi yhdeltä oman kirkkokuntani jäseneltä silloin kauan sitten, kun toimin ensimmäistä kertaa ministerinä.

Muistan vieläkin, että pyhien ihmisten kuvilla varustettujen kuolinvaatteiden vastaanottaminen tuntui ohikiitävän hetken verran hyvin omituiselta, sillä kuoleman ajatteleminen ja omaan kuolemaan valmistautuminen ei ollut ensimmäinen asia, jota kaltaiseni, tuolloin nipin napin 35-vuotias ihminen mietti aloittaessaan uudessa tehtävässänsä. Samalla kuitenkin muistin minulle jo tuolloin rakkaan ja merkityksellisen rukouksen sanat: ”Anna, Herra, että kuolemaa aina muistaisin”, kiitin lahjasta, otin sen vastaan ja toin kotiini. Sen jälkeen olen ottanut nuo vaatteet myös jokaisessa muutossa mukaani.

KUOLEMA TUNTUU työnteon keskellä helposti hyvin kaukaiselta ja abstraktilta. Tänä syksynä se käveli kuitenkin konkreettisesti vastaan myös politiikan käytävillä, sillä kaksi oman ikäpolveni pitkäaikaista kansanedustajaa – yksi entinen ja yksi nykyinen – nukkui pois likimain samalla viikolla marraskuun loppupuolella. Toinen heistä, Maarit Feldt-Ranta, sai ja joutui valmistautumaan omaan kuolemaansa ennalta. Toinen, Antti Rantakangas, kuoli äkkiä ja ennalta arvaamatta. Nyt kumpikaan heistä ei ole enää tässä maailmassa.

Maailman meno ei pysähdy kenenkään meistä poismenon kohdalla. Tutun oman ikäpolven ihmisen kuolema hidastaa kuitenkin hetkeksi ajan tahtia. Sitten aika palaa taas raiteilleen.

Niin palasi myös hallituskriisin hurja poliittinen pyörre ja ruljanssi. Siksi luotan siihen, että saan vielä itsekin elää tässä ajassa, siivota remontin jälkeen kotini, purkaa adventtina tekemät pakkaukseni ja nauttia joulupuurosta uudessa keittiössäni.