Miksi julkisen talouden tasapainottaminen on niin vaikeaa?

Minkä vuoksi tavoite julkisen talouden rahoituksen vakauttamisesta näyttää sopeutustoimista huolimatta koko ajan karkaavan käsistä? Asiaa voi hahmottaa tarkastelemalla julkisia menoja ja tuloja ikäryhmittäin. Suhteessa julkisiin tulonsiirtoihin ihmiset ovat iän perusteella nettosaajia (saavat enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja) keskimäärin alle 25- ja yli 63-vuotiaina. Korkeat nettotulonsiirrot nuorissa ikäryhmissä johtuvat perhe-, varhaiskasvatus- ja koulutukseen liittyvien menojen kohdentumisesta lapsille ja nuorille aikuisille, jotka maksavat vähän tai eivät lainkaan tuloveroja tai eläke- ja muita sosiaalivakuutusmaksuja.

Ikääntyneet puolestaan nauttivat eläkkeinä sekä julkisina terveys- ja hoivapalveluina enemmän etuuksia kuin mitä maksavat tulo- ja hyödykeveroina julkiselle sektorille. Kokonaismenoissa eläkkeet selittävät saatujen tulonsiirtojen kasvua iän mukaan 55–70 -vuotiaiden ikävälillä. Myös työttömyysturvamenot ovat 55–64 -vuotiailla merkittävä tulonsiirtoja kasvattava tekijä. Terveydenhuolto- ja hoivamenojen kasvu selittää nettotulonsiirtojen kiihtyvää nousua yli 70-vuotiailla. Tulonsiirroiksi luetaan tässä tarkastelussa myös julkisesti tuotetut hintatuetut tai maksuttomat palvelut (koulutus, terveydenhuolto- ja hoivapalvelut).

Entä jos väestörakenne olisi vuoden 2000 kaltainen?

Julkisen talouden rahoituksen ongelmaa voi hahmottaa kysymällä minkälainen tulojen ja menojen tasapaino meillä vallitsisi nykyisillä tulo- ja menoperusteilla, jos väestörakenteemme olisi samanlainen kuin vuonna 2000. Suhteessa bruttokansantuotteeseen tulot olisivat tällöin 1,8 prosenttia suuremmat kuin menot. Julkistalous olisi siis vuosisadan alun väestörakenteella ylijäämäinen. Tosiasiassa nykyisellä väestörakenteella verotulot ovat pienemmät kuin menot ja alijäämä on 2,7 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Ero on merkittävä, ja se selittyy ikärakenteessamme tapahtuneilla muutoksilla.

Nuorten ikäluokkien alijäämä ja työikäisen väestön ylijäämä olisivat kummankin väestörakenteen perusteella kutakuinkin saman suuruisia. Sen sijaan ikääntyneen väestön alijäämä olisi melkein viisi prosenttiyksikköä pienempi vuoden 2000 väestöllä. Nykytilanteen korkeaa alijäämää selittää se, että yli 63 -vuotiaan väestön määrä on vuodesta 2000 kasvanut 450 000 hengellä. Samanaikaisesti julkisen sektorin nettomaksajiin (maksetut verot suurempia kuin saadut tulonsiirrot) kuuluvissa ikäryhmissä väestömäärä on pienentynyt 35 000 hengellä. Alijäämää kasvattavien nuorten sekä lapsien määrä on lisäksi vähentynyt 80 000 hengellä. Ikärakenteen näkökulmasta väestön kasvu on tällä vuosituhannella siten perustunut pelkästään eläkeikäisen väestön merkittävään kasvuun.

Kuvion ikäryhmäkohtaisessa laskelmassa julkiseen talouteen on laskettu valtio, paikallishallinto, työeläkevakuuttajat ja muut sosiaaliturvarahastot. Laskelman perusteita on kuvattu Mauri Kotamäen kanssa kirjoittamassamme artikkelissa (Kotamäki ja Vaittinen: Suomalaisten sukupolvitilien laskeminen – julkinen talous eri sukupolvien näkökulmasta, 2019).

Väestörakenteen muutokset hankaloittavat alijäämän poistamista

Jotta julkisen talouden rahoitus saataisiin kestävälle tolalle, rahoituksen alijäämäisyys pitäisi kääntää ylijämäksi. Odotettavissa oleva väestörakenne ei helpota tätä haastetta.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkisen talouden nettomaksajien lukumäärä suhteessa nykyisiin tulo- ja menoperusteisiin on kutakuinkin nykyisellään. Vanhuusväestön määrä sen sijaan kasvaa edelleen 280 000 hengellä. Nuorten ja lasten määrä vähenee lähes saman suuruisesti. Nuorten huollettavien vähentyminen pienentää perhepoliittisia tulonsiirtoja, päivähoito- sekä koulutusmenoja. Vanhusväestölle kustannettavat kasvavat hoito- ja hoivamenot sekä eläkkeet kuitenkin kasvattavat julkisen talouden kustannuksia enemmän kuin nuorten kustannukset alenevat. Olemme Kotamäen (2019) kanssa arvioineet, että nykyperusteilla julkisen talouden alijäämä kasvaisi vuoteen 2040 mennessä 4,3 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Menoleikkausten ja veronkorotusten ohella rahoituksen kestävä taso riippuu siitä, missä iässä kansalaiset muuttuvat nettomaksajista nettosaajiksi. Tulonsiirtojen tason lisäksi tähän vaikuttaa työmarkkina-asema. Työurien pidentäminen sekä uran alku- että loppupäässä pienentää nettotulonsiirtoja. Työllisyysasteiden kohoamisen vuoksi yli 55-vuotiaiden työllisten määrä Suomessa on nyt historiallisen korkealla tasolla, vaikka työikäisen väestö määrä on kääntynyt laskuun. Jos ikäryhmäkohtaiset työllisyysasteet olisivat nyt samalla tasolla kuin ne olivat vuosisadan vaihteessa, olisi meillä neljännesmiljoona työllistä vähemmän kuin nyt. Tästä erosta yli 200 000 selittyy yli 55-vuotiaiden työllisyyden kasvulla.

Ilman maahanmuuttoa olisimme Japanin tiellä

Vaikka alhainen syntyvyys ei vielä parin vuosikymmenen tarkastelujaksolla vaikuta merkittävästi julkisen talouden nettomaksajien määrään, on vaikutus pidemmällä tähtäimellä merkittävä. Työperäinen maahanmuutto parantaa julkisen talouden rahoitusasemaa. Meillä olisi tällä hetkellä lähes 100 000 työllistä vähemmän ilman ulkomaista työvoimaa. Ilman maahanmuuttoa Suomen väestömäärä olisi jo viisi vuotta sitten kääntynyt laskuun ja olisimme Japanin seurana toisena korkean tulotason maana, jossa väestön määrä alenee.

Julkisen talouden rahoituksen kestävyyshaasteen kokoluokka on niin suuri, ettei sitä millään yksittäisellä tekijällä voida poistaa, vaan tarvitaan toimenpiteitä usealla osa-alueella. Työperäisen maahanmuuton tulisi olla tällä listalla.

Viittaus tekstissä ja kuvassa

Mauri Kotamäki ja Risto Vaittinen, 2019 Suomalaisten sukupolvitilien laskeminen – julkinen talous eri sukupolvien näkökulmasta, K a n s a n t a l o u d e l l i n e n a i k a k a u s k i r j a – 1 1 5. v s k. – 3 / 2 0 1 9