Konsensus ei aina riitä

Yleensä tarkkailen lentokoneesta merta ja Suomen etelärannikon muotoja ja bongaan merestä itselleni tuttuja saaria. Tällä kertaa kone kaarsi kuitenkin kohti länttä hieman tavanomaista reittiään pohjoisempana. Siksi näin ikkunasta meren sijasta metsää ja järviä. Tunnistin niiden seasta kolme minulle rakasta länsiuusimaalaista järveä ja kolme entistä asuinpaikkaani, yhden kunkin niistä kupeessa.

Makustelin hetken niiden mieleeni nostamia onnellisia muistoja ja aloin sitten hymyssä suin nukkua.

BRYSSEL JAKSAA vielä näin vuosien jälkeenkin kiehtoa minua. En näe siitä unta enkä tiedä, haluaisinko siellä koskaan asua. Ja olen iloinen, että minun ei tarvitse matkustaa sinne kovin monta kertaa vuodessa. Kaupungissa käynti synnyttää minussa kuitenkin aina ajatuksia ja tunteita.

Bryssel on oma, aivan erityinen kuplansa. Monet siellä päätöksiä tekevät ja niitä valmistelevat tahot tuntuvat usein elävän jossain aivan omassa, jäsenvaltioista ja etenkin niiden kansalaisten todellisuudesta todella kaukana olevassa maailmassansa. Tuon maailmojen etäisyyden aistiminen ja havaitseminen paikan päällä on tuntunut minusta usein hyvin raskaalta. Se on myös monesti syventänyt kuilua oman itseni ja minulle poliittisesti ja kulttuurisesti rakkaan Euroopan unionin välillä.

TUNTEMUKSENI BRYSSELIÄ kohtaan ovat kuitenkin muuttuneet parin viime vuoden aikana aiempaa lempeämmiksi. Se johtuu siitä, että olen saanut nykyisin seurustella siellä paljon aiempia elämänvaiheitani enemmän myös muiden kuin Euroopan unionin päätöksentekoon tai sen valmisteluun suoraan osallistuvien ihmisten kanssa.

En toki edelleenkään tunne yhtäkään niin sanottua tavallista brysseliläistä. Enin, mihin sen osalta yllän, on ajoittainen ja aina hyvin haparoivaksi jäävä jutustelu paikallisten taksinkuljettajien kanssa. Mutta arkeeni on avautunut mahdollisuus seurata hieman lähempää muutaman kaupungissa toimivan ajatuspajan asioita. Se on muuttanut paljon omia ajatuksiani ja tunnelmiani sen osalta, mitä kaikkea EU on ja mitä kaikkea se voisi etenkin tulevaisuudessa olla.

Myös valtaosa näiden tielleni sattuneiden ajatuspajojenkin henkilökunnasta on muualta Brysseliin muuttaneita tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Heidän asenteensa unioniin ja sen tulevaisuuteen on kuitenkin pääosin tutkittuun tietoon perustuva, vahvasti faktojen kautta argumentoiva ja usein sekä kansallisista kahleista että liiasta komission kunnioittamisesta vapaa ja siksi virkistävän avara. Sellaisten asenteiden keskellä on inspiroivaa vierailla. Se tuo happea perinteisiin tapoihini ajatella, kiistellä ja keskustella.

Uskon, että hapella voisi olla kysyntää myös muualla. Monilla suomalaisilla tutkimuslaitoksilla, instituutioilla ja yksittäisillä tutkijoilla onkin paljon yhteisiä verkostoja ja ajoittain myös yhteisiä hankkeita sekä näiden että muiden ajatuspajojen ja tutkijaryhmien kanssa. Ja ajatukset ja verkostot laajenevat hiljalleen myös yhä useammalla suomalaisella poliitikolla.

SUOMALAISEN AJATTELUN rikastaminen on mielestäni tarpeen, sillä maamme EU-politiikka on ollut lähes koko jäsenyytemme ajan hyvin konsensushakuista ja ajoittain myös varsin yksioikoista.

Maamme on hakenut ja tukenut konsensusta unionin päätöksenteossa liki koko EU-jäsenyytensä ajan. Hyvin voimakasta sisäistä konsensusta pidettiin pitkään melkein itseisarvona myös maamme omien unionikantojen muodostamisessa. Siksi EU-asioista ei juuri riidelty ennen finanssi- ja eurokriisejä edes opposition kanssa.

Konsensuksen perinne on pienen maan kannalta monin tavoin arvokas ja vaalimisen arvoinen asia, ja sitä tarvitaan uskoakseni isoissa, kansallisesti merkittävissä kysymyksissä myös jatkossa. EU-politiikan ainoaksi ohjenuoraksi se on kuitenkin liian rajoittava. Siksi Suomeenkin on hyvä rakentaa määrätietoisesti lisää sellaisia kanavia ja verkostoja, joiden kautta unionin arkipäivään kuuluvat poliittiset ja intellektuaaliset erimielisyydet voivat tulla näkyviksi myös kotimaan EU-keskustelussa ja siitä seuraavassa päätöksenteossa.

KUN ASIAA katsoo tarpeeksi korkealta, huomaa, että unioni ei loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljon Suomen omasta kansallisesta ja valtiollisesta historiasta.

Tutkijankammioissa koottu tieto, kunkin ajan aatteellisten virtausten leviäminen, vahvojen maiden ja hallitsijoiden muita suurempi valta sekä kysymys keskuksen ja kaukaisempien alueiden välisten valta- ja taloussuhteiden järjestämisestä ovat olleet keskeisiä asioita molemmissa, samoin hidas tie kansalaisten luottamuksen saamiseksi.

HISTORIALLISET YKSITYISKOHDAT toki vaihtelevat niitä lähempää katsottaessa, samoin se, miten kohdalle osuneet sodat ovat muovanneet ajattelua ja miksi.

Tuon lentokoneperspektiivin takia huomaan itse luopuneeni EU-asioihin liittyvästä sui generis -ajattelusta. Unioni on monella tapaa tärkeä ja ainutlaatuinen. Mutta sen värikkään vaatteen alla piilee kaikesta huolimatta toinen, vielä sitäkin kiinnostavampi ja ennen kaikkea sitä paljon vanhempi asia: Euroopan pitkä ja monipuolinen taloudellinen, sosiaalinen ja intellektuaalinen historia.

Kun oikein tarkkaan katsoo, sen olemassaolon voi aistia myös Brysselin paikoin hyvinkin ruuhkaisilla kaduilla ja iloita.