Hyvä alku

Puolueet olivat kuitenkin vahvan vaaliväsymyksen pauloissa. Niiden voimat kuluivat jo kevään eduskuntavaaleissa ja toukokuun fokus oli EU-vaalien sijasta hallitusneuvotteluissa. Siksi kaikkinainen innostus ja kampanjahenki loistivat poissaolollaan ainakin Helsingin keskustassa.

Oma vaalitunnelmanikin oli varsin vaimea. Sitä ei buustannut edes se, että sain ihailla EU-vaalimainoksia muutaman hetken myös Saksan pääkaupungissa Berliinissä.

BERLIINISSÄ EI ollut varsinaisia vaalitelineitä. Eri puolueiden kylttejä ja julisteita oli kuitenkin lyhtypylväissä ja muissa tolpissa teiden ja katujen varsilla. Niiden estetiikka ja iskulauseet poikkesivat hauskasti suomalaisista vastinpareistansa.

Minuun vetosi erityisesti lause ”Se, mikä on hyväksi EU:lle, on hyväksi myös Berliinille”. Se oli luonteva näkökulma ison ja taloudellisesti vahvan liittovaltiomuotoisen jäsenmaan yhdessä osavaltiossa ehdolla olleelle poliitikolle.

Saksan viitekehyksessä EU on vain yksi hallintokerros oman maan ja osavaltion vastaavien kerrosten rinnalla. Se on suhteellisen helppo mieltää myös äänestäjänä.

EU-parlamentti on Saksalle muutoinkin mieluisa, sillä sen meppien määrä on valtaisa. Myös koko ajatus EU-parlamentin valinnasta suoralla kansanvaalilla oli alkujaan Saksan idea. Ei siis ihme, että saksalaisten äänestysprosentti on ollut EU-vaaleissa aina eurooppalaisittain ihan mukiinmenevä, vaikka toki sielläkin jo pitkään laskusuunnassa.

Pidin myös kiteytyksestä: ”Ei EU tietenkään vielä valmis ole. Mutta onhan se ihan hemmetin hyvä alku.” Se vastasi pitkälti omaa ajatteluani. Ja se olisi varmasti sopinut jonkun verbaalisesti lahjakkaan ehdokkaan käyttöön myös täällä Suomessa.

UUSI EUROOPAN parlamentti istuu paikoillaan seuraavat viisi vuotta. Se ja muut Brysselissä sijaitsevat EU-instituutiot koetaan kuitenkin etäisiksi muuallakin kuin vain täällä Suomessa. Se ei ole ihme, sillä lakien valmistelu kestää unionissa huomattavasti kauemmin kuin jäsenvaltioiden kansallisessa politiikassa. Tämä tekee unioniasioiden seuraamisesta hieman haastavaa ja joka tapauksessa varsin pitkäpiimäistä.

Sellainen ei välttämättä kauheasti innosta, ei edes politiikan ammattilaisten parissa. Siksi onkin todella hyvä, että Euroopan parlamentti ei ole unionin ainoa lainsäätäjä. Sen tasavertaisena kumppanina toimii jäsenmaiden ministereistä koostuva (ministeri)neuvosto.

Neuvoston lonkerot sijaitsevat jäsenmaiden pääkaupungeissa. Sen linjauksiin vaikutetaan kunkin jäsenmaan kansallisten vaalien ja niiden tulosten varaan rakennetun hallituspolitiikan avulla. Tätä ei kuitenkaan aina muisteta kansallisen poliittisen puheen parissa. Unioni nähdään pikemminkin jonain omana, erillisenä kokonaisuutenaan.

Lisäksi moni unionissa valmisteltava poliittinen asia otetaan mediankin fokukseen vasta siinä vaiheessa, kun se on esillä Euroopan parlamentissa.

Kansallinen taso on kuitenkin mukana kaikissa EU-politiikan lajeissa – ja vieläpä niin, että aloite ja näkökulma unionissa edistettäviin asioihin versoo hyvin usein ensin esiin jonkin yksittäisen jäsenmaan kansallisista tarpeista tai siellä muutoin syntyneistä uusista ajatuksista. Siksi jäsenmaiden ja niiden kansalaisyhteiskuntien oma aloitteellisuus, aktiivisuus ja huolellinen tilannekuvan ylläpito ovat onnistumisen avaimia myös unionin toiminnassa.

KANSALLISTEN PÄÄTÖSTEN merkitys on vahvistunut unionissa reilun kymmenen viime vuoden aikana myös sen johdosta, että monia isoja ja tärkeitä päätöksiä on jouduttu tekemään aiempaa useammin myös aivan uusissa ja odottamattomissa olosuhteissa. Niihin sopivia unionitason avaimia ja sääntökirjoja ei ole ollut olemassa. Ratkaisujen löytäminen on siksi ollut jäsenmaiden tilannekohtaisen ja ajoittain hyvinkin improvisoidun yhteistyön ja päätöksenteon varassa.

Tämän takia EU-vaalien kansallisia vaaleja alhaisemmista äänestysprosenteista ei kannata vetää sitä johtopäätöstä, että Euroopan unioni ei kansalaisia kiinnosta. Kyllä se hyvin usein kiinnostaa – sekä hyvässä että pahassa.

Unioniin luotetaan. Sen jäseninä halutaan pysyä suurella enemmistöllä kaikissa nykyisissä jäsenmaissa. EU-vaaleissa äänestäminen ei vain jostain syystä kiinnosta. Tämä olisi mielestäni hyvä ottaa vakavasti myös unionin tulevaisuutta koskevissa pohdinnoissa.

TOISEN MAAILMANSODAN jälkeinen maailmanjärjestys murtuu kovaa vauhtia kaikkialla. Siksi kulmakivien vahvistamista ja niihin liittyviä lujuuslaskelmia voisi olla hyvä pohtia uusilla ja ennakkoluulottomilla tavoilla myös Euroopan unionin piirissä. Ja etsiä polkuja eteenpäin myös sellaisista suunnista, joissa myös kansanvallan kansalliset kehykset olisivat aiempaa vahvemmin mukana. Samalla kansalaisten kannattaisi vaatia ja haastaa kansallisia hallituksiaan paljon nykyistä suurempaan vastuuseen myös unioniasioiden hoidosta jo tällä hetkellä.

Parantamisen varaa on varmasti myös komission roolissa ja toimintatavoissa. Olisi kuitenkin reilua lakata haikailemasta sen muuttamista EU-parlamentille poliittisesti vastuulliseksi hallitukseksi, sillä Euroopan parlamentti ei – onneksi – ole unionin ainoa kansanvallan areena. Jokaisella jäsenmaalla on sen rinnalla ja osin myös sen kanssa limittäin omansa. Unionin käytännön toiminta ja sen yhteiset politiikat ovat aina olleet yhteenlaskettu tulos näistä kaikista.

Itse toivon, että asia olisi niin myös jatkossa.