Suomi ja EU – kansanvallan erilaiset näyttämöt
Euroopan parlamentin vaalien ennakkoäänestys alkaa tänään. Helsingin katukuvasta sitä on melko vaikea huomata. Puolueiden ehdokasjulisteet löytyvät toki kadunvarsitelineistä ja jokunen ohikulkija saattaa niitä myös hetken katsoa.
Samat telineet olivat käytössä myös kuukausi sitten pidetyissä eduskuntavaaleissa. Ehdokaslistojen määrä oli niissä ilmeisesti suurempi kuin nyt käytävissä vaaleissa. Siksi osa telineiden ruuduista on nyt tyhjinä. Se tekee mainosjulisteista hieman surullisen ja osin jotenkin hylätyn näköisiä.
Hieman hylätyn oloisia ovat olleet itse EU-vaalitkin, eivät vain nyt vaan myös aiemmin, sillä niiden äänestysprosentti on ylittänyt 50 prosentin rajan ainoastaan kerran maamme neljännesvuosisadan kestäneen unionijäsenyyden aikana.
Tuo ennätys saavutettiin Suomen ensimmäisissä vuonna 1996 pidetyissä EU-vaaleissa. Sen jälkeen EU-vaaliemme äänestysaktiivisuus on vaihdellut 30,14 – 39,1 prosentin välillä. Se on selvästi unionin keskiarvon alapuolella.
EU-vaalien suosio on toki paljon kansallisia vaaleja alhaisempi muuallakin Euroopassa. Lisäksi äänestysprosentti on ollut koko EU:n tasolla laskussa siitä lähtien, kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suorilla kansanvaaleilla vuonna 1979. Äänestysaktiivisuus oli kuitenkin selvästi yli 50 prosenttia yhteensä kahdeksassa jäsenvaltiossa vielä viisi vuotta sittenkin pidetyissä Euroopan parlamentin vaaleissa.
Miksi EU-vaalit eivät kiinnosta? Osin varmasti siksi, että Brysselissä sijaitsevat EU-instituutiot tuntuvat hieman etäisiltä monista muistakin kuin vain meistä suomalaisista.
Lakien valmistelu ja niistä päättäminen kestävät unionissa huomattavasti kauemmin kuin jäsenvaltioiden kansallisessa politiikassa. Se tekee unioniasioiden seuraamisesta aina hieman haastavaa ja joka tapauksessa varsin pitkäpiimäistä. Sellainen ei välttämättä kauheasti innosta, ei aina edes politiikan ammattilaisten parissa.
Lisäksi unionin politiikkaan pääsee monesti vaikuttamaan paljon EU-vaaleja selkeämmin jäsenmaiden omien kansallisten vaalien ja niiden pohjalta muodostuvan hallituspolitiikan avulla. Näin on siksi, että jäsenmaiden ministereistä koostuva ministerineuvosto on Euroopan parlamentin kanssa tasavertainen lainsäätäjä.
Monet unionin piirissä viimeisen 10-11 vuoden aikana syntyneet isot ja tärkeät päätökset on tehty enemmän tai vähemmän kriisimoodissa jäsenmaiden pääministerien ja valtionpäämiesten kesken Eurooppa-neuvostossa. Sekin korostaa kansallisen kannanmuodostuksen ja jäsenvaltioissa toteutuvan kansanvallan merkitystä EU-asioiden hoidossa.
Tämän takia EU-vaalien alhaisista äänestysprosenteista ei voi vetää yksioikoisesti sitä johtopäätöstä, että Euroopan unioni ei kansalaisia kiinnosta. Kyllä se hyvin usein kiinnostaa – sekä hyvässä että pahassa.
Mielipidetiedustelujen mukaan unioniin myös luotetaan. Sen jäseninä halutaan pysyä suurella enemmistöllä kaikissa nykyisissä jäsenmaissa (Britanniaa lukuun ottamatta).
Unionin politiikalla on merkitystä. Ja unionin päätöksentekoon osallistuminen on tärkeää siitä huolimatta, että monista jokapäiväisen elämän kannalta tärkeistä asioista päätetään edelleen pääosin kansallisessa politiikassa. Siksi aion itse käydä jo tällä viikolla äänestämässä. Seuraan samalla tarkasti myös sitä, millaisiin ratkaisuihin Suomen parhaillaan käynnissä olevissa hallitusneuvotteluissa oikein päädytään erilaisissa Euroopan unioniin ja siellä tehtävään politiikkaan liittyvissä asioissa. Euroopan tulevaisuus, kun määräytyy niin meillä kuin muissakin jäsenmaissa näiden kahden keskenään erilaisen kansanvallan näyttämön välisessä vuorovaikutuksessa.
Kommentit