Jälkikirjoitus: Onko EU:lla malttia keskittyä olennaiseen?

Komission tulevaisuuspamfletti esitteli toissa vuonna viisi visiota Euroopan (EU27) tulevaisuudesta vuoteen 2025 mennessä. ”Jatketaan kuin ennenkin” näyttää ennen kevään eurovaaleja todennäköiseltä kehityskululta.

Vanha kaava ei välttämättä toistu. Isoissa EU:n perustavaltioissa etsitään kansallisella tasolla uutta poliittista tasapainoa, mikä heijastunee tavalla tai toisella myös EU-instituutioihin. Kansalaisten intressien välittyminen esimerkiksi eurooppapuolueiden kautta voi muuttaa totuttua konsensusasetelmaa.

Epävarmuuden aika Euroopassa

Unionin peruskannatus on pysynyt vuodesta toiseen varsin korkeana (Eurobarometri). Kansalaisten mielipiteissä on jo pidempään näkynyt kaksi EU:n haastetta yli muiden: maahanmuutto ja terrorismi. Suomessa ykköshaaste on myös maahanmuutto, mutta ilmastonmuutos kiilasi viime vuonna toiseksi.

Kansalaismielipide kertoo ulkoisista epävarmuuksista sekä sisäisen turvallisuudentunteen järkkymisestä. Monissa kysymyksissä ainoastaan EU-taso on relevantti vaikutusten aikaansaamiseksi. Maahanmuuttokysymys luo jakolinjoja. Entä kestäisikö EU:n yhteenkuuluvuus vuosien 2015-16 tyyppistä muuttoliikettä nykyisen turvapaikkajärjestelmän oloissa?

Työmarkkinoiden muutos ja ”uuden työn” syntyminen palkansaajan ja yrittäjän statuksien välimaastoon sekä elinikäisen oppimisen vaatimusten kasvaminen synnyttävät nekin epävarmuutta. Sosiaalisen ulottuvuuden tulevaisuus on vielä avoinna.

Kuka puolustaa monenkeskistä globaalia yhteistyötä?

Yhtenäistä Eurooppaa tarvitaan epävakaammaksi muuttuvassa geopolitiikan pelikentässä. Kiina sitoo parhaillaan jäsenvaltioiden ympärille ”vyö ja tie” infrastruktuuri-investointien verkostoa. Transatlanttinen yhteys pätkii sekin pahasti Yhdysvaltoihin ja Britanniaan.

Yksikään EU:n jäsenvaltio ei vertaudu unionin 500 miljoonan ihmisen sisämarkkinoiden voimaan kauppapoliittisena voimatekijänä. Erityisesti pienien maiden etu on, että niiden kauppapolitiikka kytkeytyy unionin tasolle. Edes Britannia ei pysty saavuttamaan unionin vipuvoimaa.

Kiinan hierarkkinen ”vahvan valtion” -malli sekä poukkoileva trumpismi haastavat monenkeskisen sopimuksiin ja kansainvälisiin instituutioihin perustuvan yhteistyön mallin. Sinisilmäisyyteen tai itsetyytyväisyyteen ei ole varaa, mutta EU:ta tarvitaan vastapainona protektionistisille pyrkimyksille ja pohjimmiltaan myös autokratian vastavoimana.

Voidaanko euroalueen vakautta vahvistaa?

Talous- ja rahaliiton vakauden vahvistaminen on ollut agendalla jo pitkään. Finanssi- ja velkakriisin jälkeen euromaille annettu sääntökehikko on vahvistunut ja myös monimutkaistunut. Kriisinratkaisuun on saatu uusia välineitä, mutta euroalueen arkkitehtuuri ei ole vielä valmis.

EMU:n tulevaisuuden rakentaminen on pitkän aikavälin asia. Suomen linja on jo jonkin aikaa ollut markkinakuria ja jäsenvaltioiden omaa vastuuta korostava. Tämä on vahvistunut kahdeksan jäsenvaltion muodostamassa ”Hansaliitossa”, jonka koheesiosta tai proaktiivisesta kontribuutiosta kehittämiseen ei ole vielä lopullista selvyyttä.

Tehdään vähemmän, mutta tehokkaammin

Euroopan integraation moottori on pohjautunut Saksan ja Ranskan yhteistyöhön. Macronin kaasujalka on raskaampi kuin Saksalla, mutta EU-instituutioita on vaikeampi johtaa kuin yhtä maata. Jäsenvaltiot eivät ryhmity ainoastaan kahteen leiriin. Kaksitahtinen moottori etenee varovaisella vauhdillaan jatkossakin, jos muilla mailla ei ole ideoita ja tahtoa uudistamiseen.

EU-tasolla pitäisi pystyä nykyistä paremmin priorisoimaan, mitkä asiat ovat tärkeimpiä ja toisaalta myös poliittisesti saavutettavissa lähivuosina. Komission tulevaisuuspamfletissa mukana ollut ”tehdään vähemmän, mutta tehokkaammin” -strategia antaisi myös selkeämmän viestin kansalaisille EU:n suunnasta.

Keskittyminen olennaiseen voisi tuoda usein ääripäiden kautta käytyyn EU-keskusteluun uutta henkeä. EU-kriittisten on mahdollista löytää integraation alueita sieltä, missä kansalliset voimat eivät riitä ja federalistien taas selkeyttää omia ykköstavoitteita.