Ihmisen osa

Isäni kuolema liki neljännesvuosisata sitten oli toki hieman varhainen, mutta omaa suhtautumistani siihen lievitti olennaisesti se, että olin ymmärtänyt hänen sairautensa lopullisen vakavuuden jo paljon ennen hänen lähtönsä hetkeä. Toisaalta se, että olin jo ehtinyt saada sitä ennen omia lapsia, loi isän poismenoon sukupolvien välisen ketjun hahmottamiseen liittyvää pitkää perspektiiviä.

Suru on siksi ollut seuralaisenani aina pikemminkin kesy kuin ylitsevuotava. Elämän kaikinpuolinen hauraus ja haavoittuvuus ovat kuitenkin tulleet tutuiksi siitä huolimatta. Lisäksi jäljellä olevat läheiseni ovat sellaisia, että heidän menettämistään en ehkä enää ihan yhtä tyynesti kestäisi. Siksi pohdin kuolemaa ja elämän katoavaisuutta tämän tästä. Ja myös kärsimyksen mysteerin merkitystä ihmisen ja yhteiskuntien elämässä.

OMAA KUOLEMANPOHDINTAANI on aina sävyttänyt se, että olen pohjavireeltäni uskonnollinen. Ajattelen, että kuolleet ovat luonamme niin kauan kuin jaksamme itse muistaa heitä rakkaudella ja kaipauksella. Tai edes jonkinlaisella kiitollisuudella.

Ajattelen myös, että kuolleilla itsellään ei ole enää hätää, sillä tuonilmaisissa he ovat jo kaiken surun, kivun ja kärsimyksen tuolla puolella. Jokainen kuolema saa minut kuitenkin muistamaan elämän rajallisuutta. Ja sitä, että jokainen uusi päivä on samalla myös oman jäljellä olevan elämäni ensimmäinen päivä.

Omien vanhempieni sukupolvi on jo selvästi yli 80- ja appivanhempieni ikäpolvi puolestaan yli 90-vuotiaita. Siksi seuraan elämänpiirien kapeutumista ja ihmisen ruumiin ajan myötä koko ajan nopeutuvaa haurastumista myös omaa myöhempää keski-ikääni laajemmasta näkökulmasta. Se avaa usein silmieni eteen hyvin kirkkaasti sen, miten tärkeää toisten ihmisten olemassaolo ja säännöllinen seura ovat ihmiselle ja hänen kyvylleen hahmottaa eteen tulevien asioiden ja vastoinkäymisten mittasuhteita. Ja myös kyvylle säilyttää niiden keskellä oma toimintakykynsä ja mielenrauhansa.

Yksin eläessä asioiden väliset mittasuhteet hämärtyvät helposti iän myötä. Kaksin niitä on hivenen helpompi ymmärtää ja pitää yllä.

KAKSIN ELÄESSÄ korostuu puolestaan koko ajan selvemmin se, miten oman ja yhteisen elämän aiemmat vuodet ja vuosikymmenet ovat sujuneet. Onko niissä ollut riittävästi keskinäistä myötätuntoa ja ymmärrystä? Entä lämpöä, hellyttää ja toisen ruumiillisuuden syvää hyväksymistä?

Jo on ollut, elämä on hyvää ja läheistä myös syvän vanhuuden vuosina, ja hali myötäelää ja auttaa toista säilyvät oman toimintakyvyn rapistumisesta huolimatta. Jos ei ole ollut, asenne toiseen ihmiseen kylmenee ja kyynistyy helposti viimeistään siinä vaiheessa, kun oma jaksaminen ei enää mahdollista aiemmista vuosista tuttua arkea. Siksi hyvin vanhojen pariskuntien elämää ei ole ollenkaan aina niin helppoa myötäelää ja seurata.

Samalla väistämättä oivaltaa, että oman hyvän vanhuuden eväät rakentuvat pääosin jo niinä vuosina, kun omat ja kumppanin syvän vanhuuden vuodet siintävät vielä kaukaisessa tulevaisuudessa.

KUOLEMA KORJAA meistä jokaisen lopulta. Se vierailee myös lähipiirissäämme yhä useammin oman ikämme karttuessa. Siksi kuoleman, kärsimyksen ja heikkenemisen kanssa tutuksi tuleminen on edessä jossain vaiheessa.

Ennen tuota tutuksi tulemista helpotti se, että uskonnoilla ja muilla kuoleman ja kärsimyksen olemassaoloon liittyneillä suurilla tarinoilla oli nykyistä suurempi merkitys ihmisten ja heidän yhteiskuntiensa elämässä. Nykyisin niistä on tullut lähes yksinomaan yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita.

Yhteiskuntamme kyvyttömyys käsitellä ja varsinkaan selittää kärsimyksen ja kuoleman olemassaoloa näkyy mielestäni jollain erikoisella tavalla myös politiikassa.

Kun kärsimyksen ja kuoleman perimmäiseen väistämättömyyteen liittyvät yhteiset tarinat ovat murentuneet, niiden poistamiseen haetaan yhä useammin ja vimmatummin vastauksia politiikan puolella. Ajatellaan ja vaaditaan, että kärsimyksen olemassaoloa ei tulisi sallia ja että yhteiskunnan pitäisi aina ja kaikkialla tehdä kaikki voitava sen poistamisen puolesta. Sellainen ei tietenkään ole käytännössä mahdollista. Siksi politiikkaan ja poliitikkoihin ollaan samalla koko ajan myös hyvin pettyneitä.

EN ITSE ajattele, että maailma kaipaisi jotain suurta uskontojen ja uskonnollisuuden elvyttämistä. Mutta mietin usein, että jonkinlainen suurien tarinoiden ja niiden jakamisen paluu olisi toivottavaa siitä huolimatta. Ilman niitä käsityksemme ihmisen osasta maailmassa on herkästi hauras ja haavoittuva.

Tämä hauraus lisää helppojen vastausten ja niitä tarjoavien vahvojen johtajien kaipuuta. Ja nivouttaa käsitystämme siitä, mihin kaikkiin asioihin demokratian ja politiikan avulla voidaan vastata ja mihin asioihin vastaukset pitää hakea jostain ihan muualta. Ihmisen osaan kuuluu toki myös kyky lievittää kärsimystä, ja tätä kykyä on hyvä tärkeä vahvistaa ja vaalia. Kärsimyksen ja kuoleman täydellinen poistaminen ei kuitenkaan onnistu edes parhaassa mahdollisessa maailmassa. Olisi hienoa, jos se muistettaisiin myös politiikassa.