Vapautettu muisti

Virallinen Suomi ja sen valtiopäivillä edustettuina olleiden puolueiden johto kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan. Seisoin tummiin pukeutuneiden kutsuvieraiden rivissä myös itse. Erotin siksi selvästi myös ne pari hyvin vanhaa, kumaraista ja haurasta hahmoa, jotka laskivat omat seppeleensä muistomerkin juurelle ensimmäisten joukossa. Hetkeä myöhemmin tein niin itsekin vastavalittuna Vasemmistoliiton puheenjohtajana yhdessä edeltäjäni Claes Anderssonin kanssa. Se oli ensimmäinen virallinen tehtäväni puoluejohtajana.

Silloin tunsin ajan kulun ja aikojen muutoksen painon hetken hyvin todellisena ja konkreettisena.

Nuo hauraat ihmiset olivat aikanaan kärsineet tuolla leirillä – ja selvinneet sieltä hengissä. He olivat odottaneet omien ja myös kaikkien tuolla ja muilla leirillä surmansa saaneiden tovereittensa kohtaloiden virallista tunnustamista ja muistamista monta vuosikymmentä, samoin kuin kaikki ne muutkin, joiden läheisiä oli vuonna 1918 surmansa saaneiden, kadonneiden ja häväistyjen ihmisten suuressa joukossa.

Oma vasemmistolaisuuteni, aktiivinen puoluetoimintani ja se, ettei minun tarvinnut pelätä kuolemaa eikä kostoa mielipiteitteni takia tuntuivat sen rinnalla kovin turvallisilta, helpoilta ja kepeiltä asioilta.

VUODEN 1918 sisällissota ja sitä seuranneet tapahtumat olivat toki kuuluneet henkilökohtaiseen tietoisuuteeni jo kauan ennen tuota kesäkuista seppeleen laskua ja virallisten kutsuvieraiden rivissä seisomista.

Olin opetellut sisällissodan historiaa koulussa ja törmännyt kotikaupungissani Helsingissä sijainneen Suomenlinnan vankileirin karuihin ja mielivaltaisiin tapahtumiin kirjoissa ja elokuvissa.

Tiesin jo lapsena kuulemistani tarinoista, että useat isänpuoleiset sukulaiseni olivat olleet aktiivisesti punaisten puolella noina väkivaltaisina ja vallankumouksellisina aikoina. Tiesin myös, että useat heistä jäivät henkiin sodassa ja sen jälkinäytöksissä. Ja että he olivat perustamassa työväenyhdistyksiä uudelleen jo sotavuoden 1918 lopussa.

Monissa muissa suvuissa ja perheissä vuosi 1998 oli kuitenkin käännekohta. Valtioneuvosto käynnisti silloin sotasurmaprojektin, uusia muistomerkkejä paljastettiin ja vanhoja täydennettiin. Ja vankileireillä kuolleiden muistelu alkoi muuttua poikkeuksesta valtavirraksi. Se avasi yksi kerrallaan niitä lukkoja, jotka olivat aiemmin estäneet monia ihmisiä puhumasta noista vanhoista, katkerista ajoista.

Myös meillä lapsia hoitamassa ollut anoppini alkoi puhua juuri tuon kesäkuisen päivän iltana, kun tulin kotiin Tammisaaresta. Sen myötä puolisonikin kiinnostui omien sukulaistensa sisällissodan aikaisten kohtaloiden selvittämisestä. Sotasurmaprojekti antoi hänelle siihen vähitellen myös luotettavia välineitä.

Mieheni isänpuoleisen suvun jäsenet taistelivat punaisten puolella. Heitä kuoli sekä sodassa että eri vankileireillä. Yksi heistä, puolisoni isoisä, välttyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla teloitukselta ja palasi kotiseudulleen, meni naimisiin ja jatkoi sukua. Sen ansiosta oma appeni ja puolisonikin ovat olemassa.

PUOLISONI ISÄNPUOLEISTEN isovanhempien kaltaisia ihmisiä ei kuitenkaan katsottu hyvällä etenkään 1920- ja 1930-lukujen Suomen pienillä paikkakunnilla. Kun köyhän maatyöläisperheen äiti kuoli tuberkuloosiin, kaikki hänen yhdessä vuonna 1918 ”yhtenä kaikkein pahimmista punikeista” tuomitun ja vankileirillä juuri ja juuri hengissä selvinneen ja sittemmin armahdetun miehen kanssa hankkimansa lapset vietiin lastenkotiin. Eikä lapsia edes pidetty yhdessä vaan jokainen heistä sijoitettiin eri lastenkotiin. Niin tehtiin myös monille muille senaikaisille punikkien lapsille.

Oman isänpuoleisen sukuni asiat olivat siltä osin paremmalla tolalla. Isoäitini oli sisällissodan aikana vasta pieni lettipäinen tyttö Helsingin pitäjän puolella. Hän sai kuitenkin pitää molemmat vanhempansa, varttua aikuiseksi omassa kodissaan ja nähdä, kuinka hänen isänsä ja muut sukulaisensa alkoivat taas toimia uudelleen työväenyhdistyksissä.

OHITAN NYKYISIN Tammisaaren vankileirillä surmansa saaneiden muistomerkin aina, kun matkustan valtatietä 25 pitkin vapaa-ajanasunnolleni. Saman reitin varrella on myös monta muuta selvästi merkittyä ja valtatieltä sivuun opastavaa kylttiä, joissa lukee ”Hauta Grav 1918”. Ne kertovat siitä, että punikkeja ja sellaisiksi epäiltyjä ammuttiin paljon myös vankileirien ulkopuolella.

On hyvä asia, että sotasurmaprojekti käynnistettiin, vankileireillä menehtyneiden ja metsiin ammuttujen muistomerkit paljastettiin ja sisällissodan uhrien virallinen kunnioittaminen aloitettiin jo 1990-luvun lopulla. Sen ansiosta tuon julman vuoden tapahtumia voidaan tuoda tänään esiin paljon aiempaa tarkemmalla ja yksityiskohtaisemmalla tavalla.

Se on tärkeää, sillä joukossamme ei ole enää niitä, jotka olivat itse osallisia vuoden 1918 tapahtumissa. Muistot ovat jo pitkälti haihtuneet myös heidän lastensa mielistä, samoin itse elämä. Jäljellä ovat vain muistomerkit, tutkimukselliset lähdeaineistot ja kasa yhä uusille ja uusille tulkinnoille avautuvaa historiankirjoitusta. Ja hiljainen toive siitä, että voisimme välttyä vastaavilta kohtaloilta tulevaisuudessa.