Vallan jäljet

Koska puolueeni oli pieni, en voinut aina vaikuttaa asioihin ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut. Samasta syystä jouduin myös usein syömään muiden jo aiemmin kattamasta pöydästä. Asia oli kohdallani aina näin niin kunnanhallituksessa, Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa kuin oppositiopuolueen puheenjohtajana eduskunnassa.

Sen takia opin jo alusta asti, että valtani ei perustunut koskaan pelkään asemaan. Niin parhaaksi vaihtoehdokseni jäi perehtyä asioihin huolella ja edistää niitä tietoon perustuvan vallan ja ajatteluun vaikuttamisen avulla. Sekään ei aina tuottanut haluamaani tulosta. Samalla opin jo varhain –vaikkakin aluksi varsin vastentahtoisesti – kunnioittamaan myös sitä, että lopullinen valta oli aina joillain toisilla jossain muualla.

Noina nyt jo hyvin kaukaisina vuosina se ei tietenkään tuntunut aina suurelta siunaukselta vaan pikemminkin erittäin ärsyttävältä. Sen todelliset hedelmät tulivat ilmi vasta sitten, kun lähdin pois politiikasta.

TUOLLAISEN VALLAN tavoittelusta oli vielä suhteellisen helppoa luopua.Ja sellaisen vallan kanssa elettyjen vuosien jälkeen oli myös melko helppoa hyväksyä se tosiasia, että poliittinen maailma tuli erittäin hyvin toimeen myös ilman minua.

Vallan ja siitä luopumisen teemat ovat poliittisen elämän suuria teemoja. Niihin liittyy aina myös vaikeita valintoja. Siksi vahvan asemavallan parissa tai sen liepeillä vietetyt vuodet jättävät ihmiseen pysyviä jälkiä. Ja nuo jäljet ovat sitä suurempia, mitä suuremman maan politiikassa on mukana.

Yksi jäljistä on se, että monet tavanomaisemmat työtehtävät eivät tunnu kaikkien mielestä pitkän politiikassa vietetyn ajan jälkeen enää kovin merkityksellisiltä. Toinen on, että itselle saattaa olla aidosti vaikea kuvitella muuta elämää kuin se, jossa voi koko ajan vaikuttaa oman maansa kohtaloihin tavalla tai toisella.

Näen näitä jälkiä myös Yhdysvaltain presidentinvaalit hävinneen Hillary Clintonin ajatuksenjuoksussa. Tai ainakin niissä asioissa, joista hän kertoo viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan What happened.

Clintonin kirja oli hyvin kirjoitettu ja sitä oli mukava lukea. Sen vivahteikkaat kertomukset ehdokkaaksi lähtemisen taustoista sekä pitkän ja monivaiheisen vaalikampanjan käänteistä olivat kiinnostavia. Ne myös täydensivät osin hyvin oivaltavallakin tavalla toimittaja Luke Hardingin niin ikään viime vuonna ilmestyneen teoksen, Into Kustannuksen suomeksi julkaiseman Salajuoni. Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon tietoja ja tunnelmia.

Clinton kuvasi tarkasti erilaisia valeuutisia, Kremlin kätilöimiä vuotoja, oman kampanjatiiminsä eri vaiheissa tekemiä valintoja sekä lehdistön kulloisiakin uutisointitapoja ja niiden todennäköisiä vaikutuksia. Itselleni jäi silti vahvimmin mieleeni se, miten kirkkaasti hän kuvasi omaa tahtoaan, valmiuttaan ja kertakaikkisen vahvaa valmistautumistaan Yhdysvaltain presidentiksi.

Ja sitä, miten kaikki hänen elämänvaiheensa, mukaan lukien vuodet Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena, New Yorkin senaattorina, Barack Obaman taannoisena kilpakumppanina ja myöhemmin Obaman ulkoministerinä, olivat lisänneet hänen osaamistaan juuri tästä näkökulmasta. Ja sitä, kuinka vaikea niukkaa, mutta lopullista vaalitappiota oli kaiken sen jälkeen käsittää ja hyväksyä.

OLI KERTAKAIKKISEN kiinnostavaa – ja myönnän: myös likimain hämmentävää – lukea oman osaamisensa, valmistautumisensa ja kunnianhimonsa niin vahvasti esiin tuovaa tekstiä nimenomaan naisen kirjoittamana.

Sellaisen tekstin vaikuttavuus (ja toki myös mahdollinen ärsyttävyys) on varmasti vielä suurempi yhdysvaltalaisten lukijoiden silmissä. Mutta sille on mielestäni tilausta myös Suomessa. Sillä emme mekään aina taputtaneet käsiämme sille avoimelle kunnianhimolle ja oman osaamisensa esiintuomiselle, jota entinen pääministerimme Mari Kiviniemi toi esiin poliittisen uransa aikana täällä Suomessa.

Se kertoo, että omatkin lasikattomme ovat edelleen vahvoja ja osin myös läpäisemättömiä.

Hillary Clinton on ollut varmasti sekä omasta mielestään että myös ihan oikeasti yhdenlainen wonderwoman Yhdysvaltain politiikassa. Ja on sanomattakin selvää, että niin minusta kuin monista muistakin olisi ollut hienoa nähdä hänet Yhdysvaltain presidenttinä.

Kaikilla tarinoilla ei kuitenkaan ole onnellista loppua. Eivätkä vaalit aina suosi parhaiten valmistautunutta. Siksi Clintonin kirjakin jätti jälkeensä myös vahvan tunteen siitä, miten tärkeää ihmisen on ylittää kohtalonsa ja koko siihenastisen valmistautumisensa suunta. Ja tehdä sen sijasta jotain aivan muuta. Niin teki myös viime vuonna valmistuneen yhdysvaltalaisen supersankarielokuvan Wonderwoman päähenkilö, amatsoni Diana. Hän teki merkittäviä tekoja ja näytti maailmalle oman olemuksensa. Mutta hän myös muutti omia valintojaan sen seurauksena eikä palannut enää entiseen maailmaansa.

Siksi toivon, että myös Hillary Clinton löytää loppuelämänsä ilon ja tekemisen mielekkyyden kirjassa kertomistaan asioista eli toisten ihmisten, erityisesti nuorten ja naisten, kannustamisesta eteenpäin Yhdysvaltain politiikassa.

Jos hän onnistuu siinä yhdessä muiden amerikkalaisten demokraattien kanssa, se tietää paljon hyvää myös meille täällä Euroopassa.