Valoa ikkunassa

Olen pitänyt aina myös kodin laittamisesta. Huomasin sen jo pikkutyttönä, kun leikin keskittyneesti nukkekodilla ja rakentelin tuntikausia erilaisia taloja legopalikoilla. Ja kun harjoittelin hieman myöhemmin myös perspektiivipiirustusta koulussa kuvaamataidon tunnilla.

Saimme tuolloin tehtäväksi piirtää oman unelmahuoneemme. Eläydyin tehtävään vahvasti, sillä minulla ei ollut silloin omaa huonetta ja meillä oli muutenkin melko ahdasta kotona. Siksi muistan vieläkin, millainen piirustuksestani tuli. Muistan myös, että jatkoin unelmahuoneiden piirtämistä kotona kuukausikaupalla sen jälkeen, kun piirtämisen tekniikka oli hallussa.

Kirjahylly oli jo silloin mukana jokaisessa kuvassa. Ja piirsin ikkunalle aina myös kukkaruukkuja ja suuria viherkasveja. Ne molemmat ovat kuuluneet myös oikeisiin koteihini aina.

TUNNEN MONIA ihmisiä, joille koti on pelkkä mielentila. Minulle se on ehdottomasti myös fyysinen paikka, johon sisältyy paljon aineellisia arvoja ja asioita. Ne eivät ole asuntoni seinissä vaan erilaisissa minulle rakkaissa ja merkityksellisissä esineissä ja huonekaluissa sekä niiden tuomassa oman tilan ja rauhan tunnussa – eli niissä samoissa asioissa, joita tavoittelin piirustuksissani jo varhaisessa kouluiässä.

Kotini aineellinen todellisuus saa minut monesti pohtimaan digitaalisuuden ja tekoälyn roolia elämässä ja taloudessa. Ne muuttavat maailmaa, työtä ja markkinoiden toimintaa vinhaa vauhtia. Ja niiden siivittämä muutos näkyy jo nyt myös kodeissa, niihin tehtävissä hankinnoissa ja erilaisissa kotona olemisen tavoissa.

Kodin tavaroita, huonekaluja, ruokaa, vaatteita ja monenlaista tietoa ja viihdettä voi nykyisin hankkia vaivattomasti verkosta. Verkossa olevat markkinapaikat vauhdittavat myös vanhan tavaran kierrättämistä ja erilaisten aineellisten ja aineettomien palvelusten vaihtoa.

Ihmisen tarvitsemaa ruokaa, juomaa, vaatteita, fyysistä suojaa ja lepopaikkaa ei voi kuitenkaan koskaan korvata kokonaan pelkillä nollilla ja ykkösillä. Niitä varten tarvitaan aina myös aineellisia asioita, siis esimerkiksi fyysistä ruuan tuotantoa ja tavaroiden valmistusta sekä niiden kuljetusta ja kulutusta.

Sama koskee muuttuvat muuttaen myös ihmisten keskinäistä rakkautta, inhimillisen huolenpidon eri muotoja ja tiedon, kulttuurin ja arvojen eteenpäin siirtämistä sekä lasten hankkimista ja kasvattamista. Nekään eivät tapahdu – ainakaan vielä – pelkässä bittiavaruudessa vaan aina myös aikaan ja paikkaan sidotussa aineellisessa todellisuudessa.

Sitä on kuitenkin ajoittain varsin vaikea havaita talouden ja työllisyyden tulevaisuutta pohtivien huippuekonomistien ja heidän talouspoliittisten opetuslastensa puheista.

OLEN SAANUT vuosikymmeniä sitten ekonomistin koulutuksen. Ja koska seuraan edelleen alaani, tiedän, että ainakin jotkin talouden ja markkinoiden toimintaa koskevat perusväittämät ja lainalaisuudet ovat muuttuneet teknologisen kehityksen myötä varsin paljon viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana.

Digitaaliset alustat ja tekoälyn kehitys ovat tehostaneet markkinoiden toimintaa ja lisänneet hintakilpailun merkitystä hyödykemarkkinoilla. Tämä on muuttanut kansainvälistä työnjakoa ja sen pohjalla olevia suhteellisia etuja. Ja muutos jatkuu yhä.

Tämä muutos haastaa myös Suomen työ- ja hyödykemarkkinoita. Samalla se vaatii meitä miettimään, mitkä nykyisistä taloudellisista instituutioistamme ja niihin liittyvistä riskinjakomekanismeistamme ovat kestäviä myös tulevaisuuden näkökulmasta ja mihin niistä tarvitaan korjausta.

Vereni kuohahtaa tästä huolimatta aina silloin tällöin ekonomistien puheista.

Voi hyvin olla, että teknologinen murros tekee talousteorioiden täydellisesti toimivien markkinoiden hypoteesin mukaisesta first best -maailmasta jo lähitulevaisuudessa aiempaa realistisemman ja todennäköisemmän vaihtoehdon myös käytännön elämässä. Ja tällainen kehitys ehkä todellakin lisää erilaisten markkinoiden toimintaan puuttuvien instituutioiden taloudelle aiheuttamaa kitkavaikutusta ja hyvinvointitappioita. Ja että ainakin joitain markkinoiden toimintaa rajoittavia säännöksiä kannattaa tästä syystä purkaa sekä meillä että muualla.

Mutta miten näissä rakenneuudistuksissa häviölle joutuvien ihmisten ja heidän perheittensä kontolle tulevia menetyksiä tulisi kompensoida?

Ja keiden kannettavaksi erilaisia taloudellisia riskejä tulisi ylipäätään siirtää ja minkä takia? Ja kannattaisiko osa riskeistä kantaa tässä uudessakin maailmassa kaikesta huolimatta yhdessä myös jatkossa?

Minulla ei ole näihin kysymyksiin lopullisia vastauksia. Mutta häkellyn toistuvasti siitä, että niitä ei etsitä kovin aktiivisesti huippuekonomistien ja talouspolitiikan päättäjienkään parissa.

Siksi päätöksenteon pohjaksi tarvitaan kipeästi myös toisenlaisia tiedonintressejä ja niistä nousevia näkökulmia. Niitä pitäisi etsiä esimerkiksi erilaisten keskinäisen huolenpidon ja vastavuoroisuuden mekanismien, perhetutkimuksen ja valtioteoreettisen tiedon saroilta.

Ne kohdistaisivat päättäjien huomion myös niihin rakenteisiin, joihin katse ei pelkän talousteorian valaiseminen ikkunoiden avulla syysiltoinakaan yllä. Uskon itse, että juuri näissä rakenteissa piilee se inhimillinen elämä, jota niin koko talouden kuin sen hyväksi tehtävän politiikankin tulisi syvimmiltään palvella.