Parempi tutkia kuin hutkia

Tutkimus yhdisti kansalaiskyselyn ja kuuden kansalaisfoorumin tuottamaa tietoa. Sen menetelmät ja tutkimusasetelmat olivat vertaisarvioituja. Myös tutkimuksen taustalla ollut ajatus puntaroivasta demokratiasta oli muuallakin koeteltu ja kiinnostava. Se ei kuitenkaan estänyt esimerkiksi vihreiden Ville Niinistöä pitämästä tutkimusta heti tuoreeltaan pelkkänä tilaustyönä ja nollatutkimuksena.

En voi välttyä ajatukselta, että Niinistön kritiikin taustalla oli se, että hän piti tutkimuksen tuloksia väärinä. Tutkimuksen mukaan ihmiset eivät nimittäin omien sanojensa mukaan uskaltaneet aina kertoa omia todellisia mielipiteitään leimautumisen pelossa ja pitivät ne siksi usein omana tietonaan myös arkensa ympyröissä. Myös yhteiskunnallisten mielipiteiden polarisoituminen huoletti monia.

Tuloksista kävi myös ilmi, että turvapaikkakeskustelun ”ääripäät” saivat suhteelliseen kokoonsa nähden liikaa huomiota mediassa ja että huhut ja luotettavan tiedon puute olivat ihmisten mielestä vakava ongelma etenkin sosiaalisessa mediassa. Valtaosa ihmisistä suhtautui kuitenkin turvapaikkakysymykseen avoimesti ja asiallisen kriittisesti tästä huolimatta.

TUTKIMUSTULOKSET NOUSIVAT mieleeni, kun matkustin kunnallisvaaleja edeltäneellä viikolla raitiovaunulla Helsingin keskustassa. Kuulin silloin hälytysajoneuvojen ääntä monesta eri suunnasta ja ratikan ohi kiiti monta poliisiautoa. Osassa niitä ei ollut lainkaan avoimia poliisin tunnuksia.

Se herätti uteliaisuuteni, sillä alkuiltapäivän suuret poliisioperaatiot eivät ole kovin yleisiä Helsingin keskustassa.

Olin myös heti varma siitä, että asialla oli jotain tekemistä saman ja edellisen päivän turvapaikkapolitiikkaa ja pakkopalautuksia kritisoineiden mielenosoitusten kanssa. Halusin siksi tarkistaa asian siltä istumalta Helsingin poliisin viralliselta Twitter-tililtä. Tieto päivittyikin sinne lähes reaaliajassa.

Poliisiautojen määränpää oli tilin mukaan sisäministeriön toimitalo Erottajalla. Poliisi ohjasi siellä joukon turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia vastustaneita mielenosoittajia pois ministeriön varsin pienestä ja ahtaasta ala-aulasta.

Poliiseja oli ollut paikalla paljon. Ja tehtävä oli ollut kiireellinen. Siksi julkisuuteen viestittävissä ollut tilannetietokin tarkentui vasta työn tuoksinassa.

Tilanne oli paikan päällä tästä huolimatta varsin rauhallinen. Samaa ei voinut sanoa somesta.

Twiitit viuhuivat äkäisinä ja huhuja oli taas parissa sekunnissa paljon enemmän kuin tietoa – aivan niin kuin oli ollut jo aikaisemmin aamulla, kun some ja media puivat sitä, mitä oikein tapahtui ja keitä oli ollut mukana edellisenä iltana Helsingistä Kabuliin lähteneellä kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita kuljettaneella palautuslennolla.

Todellisuus vastasi yllättävän tarkasti juuri sitä, minkä ihmiset olivat nostaneet yhdeksi huolenaiheekseen myös sisäministeriön tilaamassa tutkimuksessa.

OLEN OLLUT oman suhteellisen vapaamielisen, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota arvostavan kaupunkilaisälykkökuplani reuna-alueella ennenkin. Tuona huhtikuun alun päivänä kuitenkin tuntui, että en enää mahtunut kuplaani ollenkaan. Niin moni tuntemani ihminen kyseenalaisti siellä silloin koko oikeuslaitoksemme legitimiteetin, lainvoimaisten käännytyspäätösten toimeenpanon ja poliisin ja muiden viranomaisten toiminnan.

Se tuntui minusta epämiellyttävältä – ja myös monella tapaa vahvasti valtion vastaiselta.

On yksi asia olla eri mieltä oman maan ja vaikka koko Euroopan unionin turvapaikkapolitiikasta. Ja on kokonaan toinen asia vastustaa oman maansa demokraattisesti säädettyjä lakeja ja oikeusjärjestelmää. Tai ajatella, että poliisi ei saisi pitää lähtökohtaisesti vakavana tilannetta, jossa osa mielenosoittajista menee sisään sisäministeriön alaovesta ja aiheuttaa ruuhkaa sen ahtaassa aulassa.

Näiden asioiden ero on ollut itselleni selvä jo nuorena vasemmistolaisena. Mielestäni meillä ei ollut silloinkaan mitään ”porvarillista demokratiaa”, joka olisi tullut kumota. Oli vain yksi kansallinen ja (ainakin melkein) parlamentaarinen demokratia, johon halusin vaikuttaa ja jonka päätöksiä halusin kunnioittaa silloinkin, kun olin eri mieltä niiden sisällöstä.

MINUA HÄMMENSI myös se, että osa omankin kuplani huumasta – ja ilmeisesti myös palautuslentoja vastustaneiden mielenosoittajien toiminnasta – ammensi voimansa netissä liikkuneista huhuista. Niiden vietäväksi joutui myös Ville Niinistö aamun tv-lähetyksessä.

Niinistön mukaan lennolla ”oli palautettu useita perheitä, joilla oli lapsia ja joiden lapset oli haettu koulusta säilöön ilman ennakkovaroitusta”. Poliisin tiedote kertoi kuitenkin kaikkien lennon matkustajien olleen täysikäisiä. Saman havainnon tekivät myös lentoa Kabulissa vastassa olleet suomalaiset lähetystövirkailijat ja toimittajat.

Satoihin sisäministeriön sähköposteihin oli kuitenkin tullut palautuslennon lähtöpäivänä useiden eri ihmisten organisoidusti lähettämiä viestejä. Viestejä oli lähetetty myös useille kansanedustajille – ja mitä ilmeisimmin myös Ville Niinistölle.

Niinistö pyysi myöhemmin anteeksi väärien tietojen levittämistä. Nostan hänelle siitä hattua. Mutta toivon, että hänkin voisi jatkossa ensin tutkia ja sitten vasta hutkia – onhan hän sentään tutkijataustainen kansanedustaja ja vielä hetken myös keskikokoisen puolueen puheenjohtaja.