Kunnes kuolema meidät erottaa

Meitä saattajia oli kirkossa vain muutama. Se kuului jotenkin asiaan, sillä isäni veljen elämä oli sosiaalisesti hyvin rajoittunutta. Hän eli koko elämänsä yksin. Myös ystäväpiiri oli suppea ja yhteydenpito siihen parhaimmillaankin vain satunnaista.

Meille veljentyttärillekin hän tuli ihmisenä tutummaksi vasta parin viimeisen elinvuotensa aikana, siis sen jälkeen, kun hän ei kyennyt enää asumaan itsenäisesti entisessä asunnossaan.

HAUTAJAISET PIDETTIIN joulunalusviikon arkipäivänä lähellä sitä hetkeä, jolloin päivä oli lyhimmillään.

Tuon talvisen alkuiltapäivän hämärä oli isäni veljelle varmasti hyvä hetki lähteä. Myös lähtöpaikka oli oikea, sillä ruumisauto saattoi siitä Tapanilan kirkon pihasta lähdettyään hidastaa kulkuaan hänen vain kivenheiton päässä kirkosta sijainneen syntymäkotinsa kohdalla. Siinä oli jotain hyvin hienoa. Ja samalla myös jotain pohjattoman surullista.

Siinä ruumisauton hidastuksessa sulkeutui yhden 79 vuoden mittaisen elämän ympyrä. Ja myös yhden perheen ja jo menneen aikakauden tarina. Siitä eteenpäin sain katsella sitä kaikkea vain vanhojen albumien mustavalkoisista valokuvista.

Hienoimman ja parhaiten säilyneen albumin löysin hautajaisten jälkeen setäni tallelokerosta. Muutamissa sen kuvista hymyili myös kauan sitten edesmennyt isoäitini nuorena ja hoikkana, nuorempaa poikaansa sylissään hellittelevänä tai molempien poikiensa kanssa kupoliteltan ovesta kurkistavana, onnea hehkuvana naisena. En ollut nähnyt hänestä sellaisia kuvia ikinä.

Tuntui hyvältä tietää, että tuollaisia hetkiä oli joskus ollut olemassa isäni ja hänen veljensä ja heidän vanhempiensa elämässä. Myöhempien aikojen tarinat heistä kaikista olivat nimittäin kovin toisenlaisia.

ISÄNI VELJEN kuolemasta seurasi useita käytännön velvollisuuksia. Piti hankkia virkatodistuksia ja sukuselvityksiä, asioida pankeissa, sopia perunkirjoituksen ajankohdasta ja selvitellä jäljelle jäänyttä omaisuutta ja sen arvoa. Näiden velvollisuuksien hoito muutti hetkeksi myös oman arkeni usein varsin napakkaa ja työntäyteistä rytmiä.

En varannut etukäteen asiointiaikoja pankeista. Sen sijaan otin numerolapun, istuin alas ja odotin vuoroani pitkän tovin useammankin pankin kassapalvelujonossa.

Niinä hetkinä näin paljon sellaista, mihin en juuri törmää omassa työikäisen ja työssäkäyvän ihmisen arjessani.

Pankkien kassajonoissa oli suorastaan häkellyttävän paljon hauraita ihmisiä. Valtaosa heistä oli hyvin vanhoja ja myös jollain tapaa hyvin vanhanaikaisia, kuin johonkin aivan toisenlaiseen aikaan kuuluvia. Siinä he jonottivat yhdessä muiden hauraiden, elämässään rikkoutuneiden tai muuten vain osattomaksi jääneiden ihmisten seurassa ahtaissa saleissa, joissa oli valvontakameroiden ohella usein myös vartija jo kello kymmenen aamupäivällä.

Toki vanhuus, hauraus ja myös muunlainen yhteiskunnallinen ulkopuolisuus ovat päivittäin läsnä pääkaupunkiseudun kaduilla. Sen kaiken ohi on kuitenkin helppo ja nopea kävellä. Oli hyvin erilaista istua paikallaan sen keskellä ahtaassa tilassa. Ja kuulla osa niistä keskusteluista, joita nämä ihmiset – ja myös minä itse – kävivät omalla vuorollaan pankkivirkailijan kanssa siinä ihan vieressä sijaitsevan asiointitiskin äärellä.

Siinä istuessani mietin, moniko noista ihmisiä tunsi olonsa turvalliseksi tässä maailmassa. Ja monellako heistä oli ylipäätään seuraa ja läheisiä ihmisiä elämässänsä? Ja oliko kukaan toinen ihminen itse asiassa koskaan kiinnostunut juuri heidän elämästänsä tai hädästänsä?

KASSAJONOISSA ISTUMINEN oli minulle surutyötä setäni poismenon ja myös elämän kaikkinaisen rajallisuuden johdosta. Ja koko sen maailman johdosta, joka meni lopullisesti rajan taakse hänen mukanaan.

Minulla ei ole enää ketään, jolta kysyä vanhoja asioita. Ei ketään, jonka kautta peilata sitä aikaa, joka oli isänpuoleisessa suvussani paljon ennen omaa syntymääni ja heti sen jälkeen. On vain niitä vanhoja valokuvia. Ja setäni vanhoja koulu- ja työtodistuksia. Ja hänen lapsuutensa onnellisiin hetkiin sidoksissa olleita kiinteistöomistuksia.

Niiden lisäksi on vielä pala suota Kittilässä. Ja kaistale taimikkoa Suomen ja Venäjän rajalinjalla Kiteellä. Siis varsin omituinen, mutta jollain oudon täsmällisellä tavalla setäni näköinen kuva siitä elämästä ja niistä arvoista, jotka hänellä oli kaikkina niinä vuosina ja vuosikymmeninä, joiden aikana me veljentyttäret emme vielä tunteneet häntä ihmisenä.

OMA ELÄMÄNI on edelleen kesken ja avoinna. Voin vielä vaikuttaa siihen, mitä teen sinä aikana, joka on jäljellä ennen kuin tulee oma vuoroni erota tästä maailmasta. Isäni veljen hautajaisten jälkeen olen jo jollain tapaa seuraavana vuorossa. Tai ainakin vanhin tuossa Tapanilan kirkon lähellä sijaitsevassa talossa syntymäkotiaan pitäneistä ja edelleen elossa olevista ihmisistä, sillä myös omat sisareni syntyivät jo ihan muualla.

Perunkirjoituksen jälkeen selviää, osaammeko me veljentyttäret päättää setämme talon kohtalosta sovussa. Ja löytyykö talolle vielä kerran sellainen elämä, joka muuttaisi myös omaa paikkaani siellä syntymäkotiaan pitäneiden ihmisten joukossa.