Vapaa ja meluisa yhteiskunta

Monet ovat nähneet tämän uudenlaisen ajan merkkejä etenkin Britannian taannoisessa Brexit-kampanjassa ja Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Turvallisuuspolitiikassa ilmiö on ollut läsnä myös Venäjän toimeenpanemassa Krimin valtauksessa ja Itä-Ukrainan yhteiskunnallisen haltuunoton taktiikassa.

Samat merkit ovat läsnä myös monissa kotimaisissa kiistakysymyksissä. Ne näkyvät selvästi maahanmuuttoon liittyvissä keskusteluissa, mutta yhtä lailla myös työeläkeindeksin muuttamista koskevassa kansalaiskeskustelussa ja Suomen perustuslakiin kohdistuvassa kritiikissä.

AJATUS TOTUUDENJÄLKEISESTÄ ajasta ei tietenkään ole koko totuus maailmasta eikä varsinkaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja vallankäytön historiasta. Se havainnollistaa mielestäni siitä huolimatta hyvin aikakausien muutoksiin liittyviä aikalaiskokemuksia.

Esimerkiksi käy vaikkapa se, että uskon ja ehkä ihan tiedänkin myös aivan toisenlaisen ajan olleen olemassa. Siis sellaisen, jossa virallinen totuus ja propaganda olivat pitkälti valtiovetoisia ja jossa ne kuopattiin puhtaissa muodoissaan (ainakin hetkeksi) kylmän sodan päättymisen jälkeisissä yhteiskunnallisissa muutoksissa.

Läntinen maailma näytti 1990-luvulla ja aivan 2000-luvun alkuvuosina omissa (silloin vielä varsin nuoren ihmisen) silmissäni ainakin hetken paikalta, jossa arvostettiin poliittista avoimuutta ja hallinnon aiempaa suurempaa läpinäkyvyyttä ja jossa asioihin saattoi vaikuttaa tietoon perustuvan valmistelun ja aiempaa moniarvoisemman keskustelun avulla.

Siinä maailmassa vastuullisuus ja tilivelvollisuus olivat olennaisen tärkeitä sekä liiketoiminnassa että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Se, että propagandan aika voisi palata ja avoin valehtelu käydä totuudesta, ei kuulostanut niinä vuosina mahdolliselta maailmalta, vaan ainoastaan Vladimir Vysotskin vanhan Totuus ja valhe -laulun sanoitukselta.

Toisin kuitenkin kävi.

Totuus jää taas usein valheen vangiksi. Ja valheet – tai ainakin itselle epämieluisten tosiseikkojen tietoinen sivuuttaminen – kulkevat taas totuuden vaatteissa aikamme nopeasti polarisoituvissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Se tuntuu vieraalta, oudolta ja pelottavalta – etenkin kansainvälisissä suhteissa ja turvallisuuspolitiikassa. Eikä se innosta hurraahuutoihin täällä kotimaankaan politiikassa.

EN KUITENKAAN haaveile yhden totuuden maailmasta. Sain siitä yliannoksen jo omien varhaisten kouluvuosieni aikana 1970-luvun Suomessa. Mieluummin elän vapaassa ja moniäänisessä, jopa meluisassakin yhteiskunnassa.

Kaipaan kuitenkin tosiseikkojen tunnistamista ja niiden yhteistä ruotimista sekä tutkitun asiantuntijatiedon merkityksen nykyistä suurempaa arvostamista. Ja jotenkin jopa uskon, että ne voivat vielä palata takaisin näyttämölle jossain vaiheessa.

Sitä ennen elämme kuitenkin vielä jonkin aikaa tässä nykyisten eliittien kuplien puhkeamisen ajassa. Sillä siitä tässä kaikessa – tai ainakin Brexitissä ja Trumpin voitossa – kai on pohjimmiltaan kysymys.

NYKYISET ELIITIT eivät enää monopolisoi totuutta eivätkä varsinkaan päätöksenteossa varteenotettaviksi koettujen asioiden ja niitä tukevien tosiseikkojen määrittelyä. Rajattoman internetin ja helppokäyttöisen sosiaalisen median aikakaudella siihen on tuskin koskaan enää edes paluuta.

Lisäksi iso joukko kansalaisia kokee, että viime vuosikymmeninä valtaa pitäneiden puolueiden ja niiden kellokkaiden arvot eivät (enää) vastaa heidän omia arvojansa. Näiltä osin tilanne muistuttaa itse asiassa yllättävän paljon 1980-luvulla tapahtunutta vaihtoehtoliikkeiden nousua ja sosialismin romahdusta edeltäneitä aikoja. Kritiikin sisältö on nyt täysin toinen, mutta sen muoto on yllättävän sama.

Monet kansalaiset lakkasivat tuolloinkin kunnioittamasta politiikan perinteisiä raja-aitoja ja sitä, mistä sai puhua vapaasti ja mistä ei. He myös kokivat, että poliittiset järjestelmät eivät ottaneet vakavasti juuri heidän tärkeinä pitämiään arvoja ja asioita.

Olin tuolloin kauan sitten itse sillä puolella, joka haastoi vallitsevia totuuksia. Nyt haastajat tulevat toiselta suunnalta. He edustavat myös osin aiemmasta poikkeavia ikäpolvia. Siitä ei kuitenkaan seuraa, etteikö haaste voisi olla yhtä tärkeä ja vakavasti otettava tälläkin kerralla.

EN USKO, että monikaan kansalainen pitää juuri nyt suosiossa olevia populistisia puolueita ja niiden ohjelmia lopullisina ja oikeina vastauksina huoliinsa. Ne ovat vain polttoainetta siinä prosessissa, jossa vanhat eliitit halutaan korvata uusilla. Siksi totuudenjälkeistä aikaa voi halutessaan tarkkailla myös myönteisillä silmälaseilla.

Ihmiset etsivät jälleen kerran uusia maailmaa ja yhteiskuntia jäsentäviä periaatteita, koska nykyisiin periaatteisiin ei enää uskota. Osa meistä nykyisten eliittien edustajista menettää tässä etsinnässä asemansa. Ja osa esiin nousevista periaatteista voi tuntua meistä kovin oudoilta ja vierailta.

Maailma on kuitenkin muuttunut monesti aiemminkin ja siitä on selvitty hengissä. Ei ole mitään erityistä syystä, miksi se ei onnistuisi tälläkin kerralla.