Eurooppa ei katoa minnekään

Sydäntäni lämmitti erityisesti Mayn toteamus, että vaikka Britannia onkin jättämässä EU:n, se ei ole lähtemässä mihinkään Euroopasta. Sillä täällä Euroopassahan me kaikki totta vie olemme, vaikka olisimme kuinka eri mieltä unionin nykyisestä ja tulevasta kehityksestä.

Sosiaalistuin itse yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen niinä vuosina, kun Suomi liittyi Emuun ensimmäisten joukossa. Tuo aika oli jälkeenpäin katsottuna varsin innostunutta ja toivorikasta. Suomessa haluttiin kasvua, uudistumista ja kansainvälistä tunnustusta.

Politiikassa oli silloinkin paljon jännitteitä. Ja myös erimielisyyttä siitä, oliko viisasta pyrkiä unionin kaikkiin ytimiin vai ei. Yleistunnelma oli kuitenkin se, että unionista ja laajemmastakin maailmasta etsittiin asioita ja kehityskulkuja, joille voitiin sanoa kyllä.

Nyt yleisin sana on ainakin isoissa asioissa ei. Tai vaihtoehtoisesti se, että asioista ei sanota mitään. Sellaisesta on vaikea innostua. Ja sellaiseen on tietysti mahdollisten yhteistyökumppanienkin vaikea kiinnittyä.

Sanon toki itsekin nykyään ei monille niistä ehdotuksista, joilla komissio haluaisi syventää Emua tai rakentaa sen sosiaalista ulottuvuutta. Vastustan myös unionin toimivallan lisäämistä sosiaaliturvan ja eläkkeiden saralla.

Oma kantani voi kuitenkin muuttua tosiasioiden, maailmanmenon tai ehdotusten sisältöjen muuttuessa. Kannan myös mieluusti oman pienen korteni kekoon niissä asioissa, joihin voin vaikuttaa esimerkiksi komission kuulemismenettelyissä. Toivon samaa myös maani hallitukselta.

Mielestäni Suomen tulisi olla mukana mahdollisimman monissa eurooppalaisissa keskusteluissa – niissäkin, jotka eivät ole hallituksen ja sitä palvelevan virkakunnan integraatiopoliittisten prioriteettien ytimessä. Integraatiokaan kun ei elä yksinomaan taloudesta. Se tarvitsee siipiensä alle myös arvoja ja periaatteita. Niiden takia se Maynkin puhe oli niin mukava.

Aika kultaa muistoja. Meidän on siksi helppo kaivata niitä näennäisen yksinkertaisia aikoja, jolloin unionissa oli Suomen, Ruotsin ja Itävallan mukaantulon jälkeen yhteensä 15 jäsentä. Ja unohtaa se, että kaikki oli varmasti vieläkin yksinkertaisempaa silloin, kun jäsenmaita oli esimerkiksi vain 12.

On siis täysin mahdollista, että unioni voisi kehittyä nytkin tiiviimmin ja kunnianhimoisemmin myös ilman Suomea. Ei niin, että me eroaisimme unionista. Vaan niin, että me loittonemme yhä kauemmaksi sen ytimistä. Tai niin, että emme pyri jatkossa yhteenkään sen tulevista eritahtisen integraation kehistä.

Toivon itse, että olemme kaikesta huolimatta mukana ainakin jossakin niistä.