Sinne ja takaisin

Tämän takia omat sukupolvikokemukset eivät aina ole optimaalisia oppaita kaukaisemman tulevaisuuden rakentamisessa. Se, mikä näyttää nuorena aikuisena arvokkaalta, todelta ja välttämättömältä, ei nimittäin aina ole maailman pysyvä kehityssuunta vaan pikemminkin pieni, aikalaisen aina puutteellisin tiedoin havaittu osa yhteiskunnallisen muutoksen heiluriliikettä, joka kulkee ensin hyvän matkaa yhteen suuntaan ja palaa sitten omia teitään mutkitellen takaisin.

OMAAN MAAILMANKUVAANI vaikuttivat aikoinaan paljon muun muassa ympäristöliikkeen voimistuminen, Jugoslavian hajoamissotien alkaminen ja Baltian maiden itsenäistyminen. Ne piirsivät mieleni pohjalle vahvoja kuvia pakkovaltaan perustuvien valtioiden pehmentymisestä, kansalaisyhteiskunnan omalakisesta voimasta ja ihmisten oman tahdon ja heidän luovuttamattoman ihmisarvonsa merkityksestä.

Kun suljen silmäni, löydän mielestäni yhä kuvan myös siitä, miten vakavasti YK:n jäsenmaat pohtivat 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina valtiollisen suojeluvelvoitteen käsitettä ja jopa sitä, että jos yksittäinen valtio on haluton tai kyvytön suojelemaan omia kansalaisiaan, muiden valtioiden on tultava avuksi ja huolehdittava heistä viime kädessä jopa humanitaarisen intervention avulla.

Nuo kuvat ovat hyvin himmeitä opastimia tämän päivän todellisuudessa.

VALTIOIDEN VÄLISET maantieteelliset rajat ovat toki edelleen melko pehmeitä ja helposti ylitettäviä. Näin on etenkin Euroopan unionin sisällä, mutta kasvavassa määrin myös sen ulkorajoilla. Ja jäsenvaltiot jakavat suvereniteettiaan unionin kanssa monella muullakin kansalaisten elämään suoraan vaikuttavan valtiollisen toiminnan saralla.

Kuva kaiken aikaa pehmeämmäksi käyvästä valtiosta poliittisen hallinnan muotona on kuitenkin pelkkää pintavaahtoa, jota maailman tuuli ei vain ole vielä ehtinyt puhaltaa pois. Tuon vaahdon alla, takana ja ympärillä vahvistetaan koko ajan sekä perinteisiä että ei-perinteisiä voimakeinoja ja varaudutaan torjumaan hallitsemiseen kohdistuvia uhkia viime kädessä valtiollisen väki- ja pakkovallan avulla.

Tähän väki- ja pakkovaltaan liittyvät ohjakset halutaan – erotuksena vaikkapa monista talouden asioista – pitää Euroopan unioninkin alueella tarkasti jokaisen suvereenin valtion omissa käsissä, ei unionin ylikansallisessa ohjauksessa.

SOTILAALLISTA VOIMAA näytetään ja käytetään juuri nyt paljon myös Euroopan sisällä. Suuret sotaharjoitukset, joukkojen ja ohjusten siirrot sekä toistuvat ilmatilaloukkaukset ovat todellisuutta omankin rajamme läheisyydessä. Ja esimerkiksi tiedustelulainsäädäntöä päivitetään valtion etuja nykyistä paremmin ja ennakoivammin turvaavaan suuntaan myös täällä Suomessa.

Yksittäiset suvereenit valtiot hajoavat toki osiinsa tälläkin vuosikymmenellä. Mutta hajoamisen syyt eivät tällä kertaa ole kansalaisyhteiskunnan tahdossa vaan ison naapurimaan alueellisessa vallankäytössä. Todellisuus on siis kovin toisenlainen kuin Baltian maiden itsenäistymisen ja Jugoslavian hajoamissotien aikoina.

Toisenlaista on myös se, että suuret pakolais-ja muuttovirrat ovat arjen todellisuutta myös Euroopassa. Kysymykseen kaikkien valtioiden velvollisuudesta suojella omia kansalaisiaan törmää kuitenkin vain harvoin täällä Suomessa. Eettisen kompassimme pohjoinen on jossain ihan muualla kuin yksittäisen valtion ja sen omien kansalaisten välisessä suhteessa.

Siksi kriittisintä keskustelua ei käydä enää humanitaaristen interventioiden oikeutuksesta vaan siitä, mikä on oikea tapa toimia, jos kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ja vapaaehtoisesta paluusta kieltäytyvien ihmisten kotimaa ei suostukaan vastaanottamaan pakolla palautettavia kansalaisiaan. Siinä keskustelussa suojeluvelvollisuus nousee yleensä esiin vain Suomen valtion kohdalla.

OMAT SUKUPOLVIKOKEMUKSENI ovat huonoja suunnannäyttäjiä tässä ajassa. Olen siksi etsinyt ajattelun oppaita muualta. Yhden sellaisen löysinkin olohuoneeni kirjahyllystä. Siellä oli Niccolo Machiavellin aikoinaan postuumisti julkaistu teos Valtiollisia mietelmiä. Se pohtii ja havainnoi sitä, millainen olisi paras valtio ja yhteiskunta.

Nuorempana vierastin Machiavellia ja etenkin hänen ajatustaan siitä, että hallitsijan ainoana moraalina tulee olla päämäärään pyrkiminen kansan suosiosta välittämättä. Machiavellin Ruhtinas-teoksesta en varsinaisesti pidä vieläkään, mutta ymmärrän nyt paremmin sen perusidean: vallankäyttö ja julmuus eivät ole päämääriä sinänsä vaan välineitä sellaisen valtion luomiseen, joka kykenee turvaamaan vapauden ja turvallisuuden omille kansalaisillensa.

IHMISTEN VAPAUDEN ja turvallisuuden turvaaminen ovat tärkeitä tavoitteita myös tämän päivän maailmassa. Ja ne voivat edelleen toteutua vain jonkinlaisissa rakenteissa, sillä vapaudella pitää aina olla myös jokin viimesijaisin takaaja. Pelkkä kansalaisyhteiskunta ei siihen yksin riitä. Eikä täysin pehmeä ja pakottamiskykynsä kokonaan menettänyt valtiokaan vielä pitkälle auta.

Machiavellin mukaan vahva reaalipolitiikka ja hyvin toimiva hallitsijoiden välinen diplomatia ovat parempia kansalaisten vapauden ja turvallisuuden takeita kuin absoluuttisten moraalisten arvojen haikailu ja niiden välillä tapahtuva kamppailu. Näille näkemyksille voisi mielestäni uhrata useammankin ajatuksen myös Suomessa juuri nyt käytävässä kansalaiskeskustelussa.