Vionojan huivit ja hunnut

Maalauksella on varmasti nimikin, mutta sitä en tiedä. Kuvan muistan kuitenkin, samoin tunnelman, joka minut valtasi, kun seisoin sen äärellä.

Kuva oli tumma ja siihen oli rajattu tiiviisti neljä vierekkäin istuvaa ihmistä: yksi mies ja kolme naista. He istuivat kirkon penkissä. Tai ehkä seuroissa. Naisten vaatteet ja huivit olivat mustat ja hyvin peittävät. Niiden alta erottuivat juuri ja juuri vain kasvot, kädet ja keskenään samanlaiset hiusrajat.

Reaktiosekunnin ajan mietin, oliko kuva sittenkin tämän päivän Suomesta. Maalauksen naiset kun toivat ensi silmäyksellä mieleeni ne Helsingin lähiöissä usein kohtaamani naiset, joiden mustat hunnut peittävät pään ja vartalon, mutta jättävät kasvot paljaiksi.

Ajan ja paikan eron havaitsi vain maalaustyylistä ja kuvan naisten hiusrajoista. Ne erottuivat selvärajaisina maalauksen jokaisen naisen huivin reunassa. Erilainen oli myös maalauksen mies, joka istui rauhallisena naisten keskellä.

MAALAUS TUSKIN oli Vionojan täsmällinen aikalaistodistus signeerausvuotensa todellisuudesta. Se sai minut silti miettimään, miten erilainen onkaan ollut oma kuvani Suomesta.

Omissa mielikuvissani 1950-luvun alkuvuosien Suomi on vaalea ja moderni. Miss Universumiksi valitun Armi Kuuselan hiukset olivat vapaasti näkyvillä. Helsingissä oli hienoa ja avaraa olympia-arkkitehtuuria useammassakin paikassa. Ja naiset käyskentelivät ainakin ajoittain joutilaina myös tavarataloissa.

Mistä minä olen nämä kuvani saanut? Mitä ilmeisimmin televisiosta, vanhoista kuvalehdistä ja siitä Suomi-kuvasta, jota rakennettiin aktiivisesti ainakin niinä 1970-luvun vuosina, kun olin itse vielä alaluokilla koulussa.

Vionoja muistutti, että tuohon jo menneeseen aikaan kuului myös toisenlaisia kuvia ja sävyjä.

MIELIKUVIA RAKENNETAAN, tuotetaan ja työstetään aktiivisesti myös tämän päivän Suomessa. Meno poikkeaa omien kouluvuosieni ajoista lähinnä siinä, että yhtä kaikille yhteistä kuvastoa ei ole enää olemassa.

Ja sopii toki kysyä, oliko tuo menneisyyteen projisoitu yhteinen kuvastokin oikeasti olemassa vain niinä muutamina, jälkikäteen pelkiksi välivaiheiksi osoittautuneina vuosikymmeninä, kun maassamme oli vain pari valtakunnallista tv- ja radiokanavaa ja puolenkymmentä omalla alueellaan hegemonisessa asemassa ollutta sanomalehteä.

Minä ja aika monet muutkin vain satuimme olemaan lapsia ja nuoria tai kasvamaan aikuisiksi ja sosiaalistumaan yhteiskunnallisesti noina eriskummallisina aikoina. Siksi nykyaika näyttäytyy ainakin osalle meistä edelleen varsin vieraana ja vaivalloisena, jonain sellaisena, josta emme oikein saa otetta.

NYT ON tunnetusti kovin toisenlaista. Ja myös ehdottoman vaativaa ja vaivalloista, varsinkin virkamiestyössä, asiantuntijatehtävissä ja politiikassa.

Valta-asemassa olevilla päättäjillä, virkamiehillä ja asiantuntijoilla ei ole enää omia, yksinomaan heille varattuja puhujakorokkeita. He kilpailevat tilasta ja huomiosta liki jokaisen heidän kanssaan toista mieltä olevan tai asiasta muuten vain mielensä pahoittaneen toimijan kanssa. Se tekee asioiden hoidosta ja johdonmukaisesta toiminnasta ilman muuta varsin vaikean tuntuista.

Mutta haloo, oliko asioiden hoito ennen jotenkin oikeasti parempaa kuin nyt? Tuskinpa. Mutta helpompaa se oli ilman muuta. Helppous tuli siitä, että tuon yhteisen kuvaston reunaan ja ulkopuolelle jääneiden ihmisten näkökulmilla ei ollut juurikaan väliä. Heitä ei yleensä tarvinnut edes kuunnella.

Toki nytkin tuntuu usein siltä, että politiikka on perin vaihtoehdotonta. Mutta ainakin äänekkäitä ja toisinaan jopa perusteltujakin näkökulmia on rinnakkain monta. Se hiukset vapaana seisova nainen ja hänen huivipäinen ikätoverinsa ovat ikään kuin samassa kuvassa. Ja he kulkevat tosielämässäkin rinta rinnan ainakin Itiksen kauppakeskuksessa Helsingissä.

Oikeutta eläimille -liike lähettää keskellä yötä omaa periscope-lähetystään eläinten siirto-operaatiosta, jonka kaupungin omistama yhtiö halusi tehdä alun perin salassa. Ja useampikin kuvataiteilija julkaisee uusien teostensa kuvat tuoreeltaan myös sosiaalisessa mediassa.

Sellaisessa maailmassa ei ehkä ole helppo toimia. Mutta on se ainakin ihan älyttömän kiinnostava!

YKSI HYVÄN johtamisen ohjeista on, että jos asiat alkavat tuntua kaoottisilta ja niitä on vaikea hallita, kannattaa miettiä, onko jokin oman toiminnan perusolettamuksista väärä ja korjata sitä tarvittaessa. Se selkeyttää usein huomattavasti tilannetta. Tätä ohjetta kannattaisi mielestäni soveltaa myös yhteiskunnallisessa toiminnassa ja päätöksenteossa.

Jos ei lähde liikkeelle siitä, että hallitsemisen pitäisi olla aina helppoa, maailman monimutkaisuuden kanssa on mukavampi painia. Jos ei oleta voivansa hoitaa asioita perustelematta niitä ensin kunnolla, dialogi eri tavoin ajattelevien kanssa ei tunnukaan enää ylimääräiseltä vaivalta vaan vaikuttamisen perusedellytykseltä. Ja jos ei luule jo tietävänsä itse kaikkea, maailman moniäänisyys lakkaa kuulostamasta pelkältä hälyltä. Sen seasta voi erottaa ajoittain jopa hentoja sävelkulkuja.

Luulen, että jotenkin niin kävi myös minulle. En kokenut lopullista valaistumista. En lakannut erehtymästä. En kasvanut ihmisenä. Mutta luulin niitä Vionojan maalauksen huvipäisiä naisia silti hetken hunnutetuiksi, kun seisoin hetken yksin Kansaneläkelaitoksen 1950-luvulla valmistuneen päätoimitalon kokoushuoneessa. Mielestäni siinä hetkessä oli jotain ehdottoman kaunista!