Artisti maksaa
Tunnustan sen nyt heti alkuun: olen ollut väärässä, kyvytön näkemään maailman muuttumista. Kun on oikein erityisen oikeassa omassa asiassaan, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää muita, jotka ovat luonnollisesti väärässä tai ainakin heillä on epäilyttävät motiivit näkemyksilleen.
Työoikeus perinteisine työsuhteen käsitteineen oli selkeä. Se oli kuin kylmän sodan maailma: oli mustaa, valkoista, oikeaa ja väärää, palkansaajaa ja työnantajaa. Yrittäjä oli yrittäjä. Hoitivat itse omat hommansa. Aikaisemmassa työssäni palkansaajajärjestössä puolustin suoraselkäisesti tätä selkeyttä. Olinhan oikeassa, työsuhdetta tarkastellaan lain käsitteen perusteella. Työlainsäädännön sekoittaminen yrittäjämuodossa tehtävään työhön sekoittaa pakan niin pahasti, että on parempi dumpata kaikki ajatustapaa nakertavat hipsterit kauas päätöksenteosta. Kyllä he ansiotyöhön astuttuaan sitten oivaltavat perusasiat ja tykkäävät turvatusta asemastaan palkansaajana.
Eikö paluuta vanhaan ole?
Mutta voi. Missä viipyy selkeästi järjestäytynyt yhteiskunta, jossa monimuotoisuus työmarkkinoilla ei lisäänny vaan palaa selkeisiin uomiinsa? Oliko muun muassa tutkija Anu Suoranta kuitenkin oikeammassa kuin minä, että maailma muuttuu ja muutokseen on hyvä herätä ajoissa eikä paluuta vanhaan ole? Anu yritti suorasukaiseen tyyliinsä vakuuttaa minut jo vuosia sitten muutoksen tarpeesta. Vastustin tätä ponnekkaasti.
SAK:n vastavalittu puheenjohtaja Jarkko Eloranta linjasi puheessaan ay-liikkeen tarvitsevan ajattelutavan muutosta: Elorannan mukaan on tarpeen ”sääntöjen luominen uusille tavoille tehdä työtä ja sosiaaliturvan muokkaaminen nykyistä paremmin uusille työnteon muodoille sopivaksi. Mutta, ”pelkästään sosiaaliturvaa muuttamalla asioita ei saada korjattua – eikä veronmaksajilla olisi siihen varaakaan”.
Yrittäjä vai palkansaaja?
Aika näyttää, mitä sääntöjä SAK haluaa luoda uusille työnteontavoille. Tarkoittaako se työsuhteen tiukkojen tunnusmerkkien häivyttämistä? Vai uusien työnteonmuotojen pusertamista työsuhteen määritelmään, kuten tähän asti? Vai yrittäjyyden tukemista ja turvan luomista, mutta kenen kustannuksella? Ja jos sosiaaliturvan perusrakenteita ei ole muuttaminen, niin millä tavalla työmarkkinoiden muutos voidaan huomioida niin, ettei taas lukkiuduta vanhaan ”yrittäjä vai työntekijä” – asetelmaan?
Koska en ole enää (aina) oikeassa ja minua huolettaa tulevien eläkeläisten vanhuudenturva, toivoisin että kiky–ratkaisun jälkitunnelmissa kaikki työmarkkinatoimijat, yrittäjäkenttä mukaan lukien, herkistyisivät hakemaan yksituumaisuutta – ja ratkaisuja – työn tekemisen muotojen muutoksesta, ainakin eläke- ja muun sosiaaliturvan kannalta. Muutoksella olisi kiire: siihen asti työn ja yrittäjyyden välissä ja välillä liikkuvat tekijät ovat ymmällään statuksestaan. Epäselvässä tilanteessa käy kuitenkin niin, kuin sille entiselle taiteilijalle: artisti maksaa – ennemmin tai myöhemmin.
Kommentit