Unelmien pelikirja

Erehdykseni ei ollut luonteeltaan ideologinen vaan käsitteellinen. Olin aina mieltänyt politiikan keskusteluksi ja ajatellut, että useimpiin asioihin voi löytää hyvän ja kestävän ratkaisun avoimen dialogin avulla. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Michael Walzerin teos Thinking Politically – Essays in Political Theory vakuutti minut siitä, että politiikan voi perustellusti nähdä myös taukoamattomana sotana ja valtataisteluna, jossa kaikki rauhat ovat vain väliaikaisia.

Se, että epäonnistuin monissa pyrkimyksessäni poliitikkona, näytti tämän käsitteellisen eron valossa hyvin ymmärrettävältä. Vika ei ollut muissa vaan minussa, sillä oppaanani oli ollut yhteiskunnalliseen todellisuuteen nähden hyvin puutteellinen pelikirja.

TUO KESÄINEN MUISTO on käynyt mielessäni monesti nyt, kun olen seurannut puheenjohtaja ja pääministeri Juha Sipilän toimintaa viime kevään hallitusneuvotteluissa ja niiden jälkeisessä todellisuudessa.

Vaalien jälkeen tehty strateginen hallitusohjelma tuntui mielestäni käsitteellisesti toimivalta maailmassa, jossa politiikka olisi rationaalista keskustelua ja valta keskitettyä ja suvereenia. Sen ennuste oli vastaavasti paljon huonompi, jos politiikka olikin sotaa ja jos toisistaan riippumattomia valtakeskuksia olisi useita.

SE, KUMPI POLITIIKKAKÄSITYS voittaisi – sota vai rationaalinen keskustelu – ei kuitenkaan ollut mielestäni ennalta selvää ainakaan vielä viime kesänä. Sisäisesti vahva hallitus voi saada aikaan itselleen edullisia ja varsin kestäviäkin välirauhoja myös silloin, kun sen ympärillä on useita kilpailevia valtakeskuksia. Hallituksen pitää kuitenkin olla vahva ja päättäväinen vallankäyttäjä.

Tulkintani onkin, että Sipilä on joutunut hallitusohjelmansa kanssa kaltevalle pinnalle nimenomaan siksi, että hän on kaihtanut suvereenin valtansa avointa näyttöä ja käyttöä.

Alkuperäinen hallitusohjelma sisälsi selkeät kirjaukset siitä, mitä hallitus tekee, jos niin sanottua yhteiskuntasopimusta ei synny. Näitä kirjauksia ei kuitenkaan noudatettu, vaan lähdettiin etsimään vaihtoehtoisia esityksiä. Ne tehtiin kiireessä ja matkan varrella vielä kertaalleen korjaten.

Myös kariutuneet sopimusneuvottelut aloitettiin kerta toisensa jälkeen uudestaan. Ja senkin jälkeen jätettiin ovi auki.

Seurauksena oli, että kello kävi ja valtaa valui hallituksen ulkopuolelle. Oliko se hyvä vai huono asia, en osaa sanoa. Se kuitenkin muokkasi hallituksen pelikenttää rationaalisen keskustelun tappioksi ja jatkuvan valtataistelun hyväksi.

Se ei ennusta hyvää Sipilän hallituksen onnistumiselle eikä sen voimien ja arvovallan kestävyydelle.

MISTÄ SIPILÄN HALUTTOMUUS vahvaan vallankäyttöön sitten johtuu, tilanteeseen sopimattomasta pelikirjastako? Ja millainen pelikirja oikein on kyseessä? Monien mielestä Sipilän heikkous on hänen yritysjohtajataustansa. Yrityksen johtaminen eroaakin monin tavoin valtion johtamisesta. Esimerkiksi puolivalmiiden beeta-versioiden päästäminen markkinoille käyttäjien edelleen kehitettäviksi toimii varmasti hyvin maineeltaan ja osaamiseltaan vahvassa teknologiayrityksessä. Sen avulla säästetään kehittämiskustannuksia ja saadaan kaikkien kannalta parempia laitteita.

Malli on kuitenkin vähemmän optimaalinen yhteiskunnallisten asioiden hoidossa – varsinkin siksi, että kilpailevilla valtakeskuksilla ei ole intressiä auttaa beeta-version kehittämisessä. Niiden tavoitteena on pikemminkin vaurioittaa sitä.

Entisellä yritysjohtajalla on kuitenkin määritelmällisesti kokemusta ihmisten ja asioiden johtamisesta. Sitä voi mielestäni hyödyntää menestyksellisesti myös politiikassa. Siksi ajattelen, että Sipilää vikasuuntaan vievän pelikirjan ydin on muualla.

ÄKKIÄ KATSOTTUNA NÄYTTÄÄ siltä kuin Sipilä olisi joutunut ja jopa tietoisesti pyrkinyt avoimeen konfliktiin ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Mutta onko asia sittenkään aivan niin? Vai peittääkö yhteiskunnallisen keskustelun aallokko alleen sen, että Sipilä ei ole sittenkään asettanut kovaa kovaa vastaan vaan on pikemminkin sopuillut sopuilemistaan, kun takarajat ovat saaneet paukkua useaan kertaan ilman, että yksikään hallituksen kaavailema vastatoimi on vieläkään voimassa?

Pönkkähän ei ole keskustan omien sanojen mukaan vieläkään oven edessä. Ja monet lyövät edelleen vetoa sen puolesta, että yhteiskuntasopimus herätellään vielä kerran henkiin nyt alkuvuodesta.

Voisiko Sipilän pelikirjan ydin siis ollakin nimenomaan kovan avoimen konfliktin ja kaikenlaisen rähjäämisen ja huonon käytöksen välttämisessä? Ei niin, että tämä olisi hänen julkilausuttu taktiikkansa. Vaan niin, että se olisi hänen syvin henkilökohtainen vakaumuksensa?

USKON ITSE, ETTÄ Sipilän hallitus voi onnistua työssänsä. Se edellyttää kuitenkin ajattelutavan muutosta. Kenellekään ei tarvitse julistaa avointa sotaa, eikä kenenkään kanssa tarvitse tapella verissä päin. Mutta valtaa on uskallettava näyttää ja käyttää. Ilman sitä ei voi olla päättäjä eikä hallitsija.

Myös konflikteja pitää kestää – tarvittaessa avointa, paikoin kovaakin vastakkainasettelua. Kansantalouden rakenteellisia ongelmia ei nimittäin voi korjata pelkän uhrimielen ja kansallisesta yhtenäisyydestä saarnaamisen varassa. Ei, vaikka kuinka pitäisi niitä molempia arvossa.