Eläkkeissä pitää kunnioittaa kansallista päätösvaltaa

Sosiaalipolitiikka haluttaisiin kytkeä tiiviisti Euroopan talous- ja rahaliiton uudistamiseen ja vakauttamiseen. Komission toiveissa on lisätä sosiaalipolitiikassa valvontaa, yhteisvastuullisuutta ja aiempaa vankempia ohjauskeinoja. Komissio haluaa myös rakentaa talouskasvun edellytyksiä ja tasata suhdanteita sosiaalipolitiikan avulla.

Nyt pohditaankin sitä, aletaanko unionin budjettiin kerätä määräaikaisia rahoitusmekanismeja, joiden avulla jäsenvaltioiden tekemiä sosiaalipoliittisia muutoksia voidaan toteuttaa. Siirrytäänkö esimerkiksi työttömyysturvassa jossain vaiheessa koko EU:ta koskeviin käytäntöihin?

Nämä elementit nousevat aiempaa selvemmin esiin kahden seuraavan eurovaalikauden aikana. Siksi myös tulevien europarlamentaarikkojen tulisi keskustella sosiaalipolitiikasta ja EU:n taloudesta.

Kansallista eläkkeisiin liittyvää päätösvaltaa on kunnioitettava myös talous- ja rahaliiton syventyessä. Hyvin hoidettuna lakisääteiset eläkkeet voivat tulevaisuudessakin tuottaa riittävän vanhuudenturvan.

Euroopan unionille ei kuitenkaan pidä kääntää selkää. Unionilla ja sen jäsenmailla on paljon yhteisiä huolenaiheita, joihin pitää vastata.

Eriarvoisuus kasvaa sekä unionin jäsenmaiden välillä että niiden sisällä. Julkisen talouden kestävyys ja lakisääteisten eläkkeiden riittävyys huolettavat komissiota, jäsenmaita ja niiden kansalaisia. Myös suuri työttömyys ja työvoiman liikkuvuuden ongelmat askarruttavat monia.

Osa vastauksista näihin huoliin tulee antaa sosiaalipolitiikan saralla. On kuitenkin muistettava, että nykyinen kansallinen sosiaaliturva perustuu jokaisen valtion omiin tarpeisiin ja arvoihin. Sosiaaliturvan periaatteet ovat juurtuneet syvälle kunkin jäsenmaan talouden ja yhteiskunnan rakenteisiin.

Sosiaaliturvassa on pohjimmiltaan kyse kansallisista arvovalinnoista. Arvojen muuttaminen tai yhteensovittaminen on hidasta ja ongelmallista, ja joskus se voi olla myös tarpeetonta.

On selvää, että jokaisen unionin jäsenmaan pitää huolehtia ikääntyneiden ja työkykynsä menettäneiden kansalaistensa toimeentulosta jollain tavalla. Tapoja on useita, ja niiden toimivuudesta on hyvä vaihtaa tietoja. Yhtä selvää on, että koko Euroopassa tarvitaan pidempiä ja parempia työuria.

Lakisääteisten eläkejärjestelmien pitkän aikavälin rahoituksen kestävyyttä on parannettava. Vain tällä tavoin voidaan vastedeskin pitää kiinni riittävästä vanhuudenturvasta kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa.

Suomessa lakisääteinen ansioeläke kertyy työstä: työikäiset kantavat vastuuta vanhuksista, ja sijoittamisen ja vakuuttamisen riskit sekä vastuut kannetaan yhdessä.

Lisäksi Suomen malli tukee Euroopan unionille – ja myös Suomen omalle taloudelle – tärkeää työvoiman liikkuvuutta. Nämä asiat on syytä pitää mielessä, kun EU:ssa keskustellaan sosiaalipolitiikasta.

Suomen malli toimii myös muuttuvilla työmarkkinoilla. Meillä kaikki tehty työ ja jopa eräät palkattomat jaksot kerryttävät eläkettä. Ansioeläkkeen kertymiseen liittyvät karenssit tulevat vastaan jo Ruotsissa.

Suomi on rahastoinut enemmän eläkevaroja kuin useimmat muut EU:n jäsenmaat. Olemme siis jo nyt monella tapaa edelläkävijöitä varautumisessa ikääntymiseen ja työmarkkinoiden murrokseen.

Jos EU:ssa yhdenmukaistettaisiin eläkepolitiikkaa, Suomessa lakisääteisten työeläkkeiden merkitys todennäköisesti vähenisi. Komissio haluaisi rakentaa eläketurvan useasta eri purosta ja eri toimijoille jakautuvasta riskistä.

Yhdenmukaistaminen johtaisi nykyisestä selvästi poikkeavaan arvovalintaan. Siksi talousunionin syventämiseen ei pidä tempautua pää pussissa.

Arvokysymyksistä ja -valinnoista, jotka liittyvät sosiaalipolitiikan kansallisen päätösvallan turvaamiseen, pitää uskaltaa keskustella avoimesti myös Suomen politiikassa.