Kestää, kestää – vai kestääkö?
Suomalaisten on vaikea arvostaa saavutuksiaan. Se näkyy myös eläkekeskustelussa. Järjestelmämme sai runsaasti tunnustusta vuosi sitten tehdyssä kansainvälisessä arvioinnissa. Työeläkkeemme sopii myös hyvin yhteen pienelle maalle tärkeän työvoiman ammatillisen liikkuvuuden kanssa. Tästä huolimatta keskustelemme lähinnä eläkepolitiikan ongelmista.
Haasteita toki onkin.
Eliniän piteneminen kannustaa pidentämään työuria. Jos työurat eivät pitene, saamme tulevaisuudessa pienempiä eläkkeitä, koska samoilla ansioilla pitää rahoittaa aiempaa enemmän eläkepäiviä.
Joitakin sapettaa se, että työeläkkeet ovat osa sosiaaliturvaa, eivät markkinoita, ja että ne kertyvät samoin periaattein kaikille. Vahvat ottaisivat mielellään itselleen enemmän – ja maksaisivat heikoille vähemmän.
Toivon, että työmarkkinajärjestöt onnistuvat eläkeneuvotteluissa tulevaisuuden kannalta kestävällä tavalla. Jos niin ei käy, myöhemmät uudistukset tehdään jo jossain muualla. Työeläkejärjestelmän heikoin lenkki ei nimittäin löydy eläkejärjestelmän taloudesta. Se löytyy siitä, kenellä on oikeus päättää eläkepolitiikasta.
Järjestöjen valtaa haastetaan jo nyt monelta suunnalta. Monet poliitikot kaipaavat itselleen vahvempaa roolia. Ekonomistit painottavat julkisen talouden vajeiden umpeen kuromista. Markkinavoimat puolestaan toivovat suurempaa roolia yksityisille ja toimialakohtaisille lisäeläkkeille.
Uudistuksen suunnassa onkin kyse arvovalinnasta: kehitetäänkö työeläkettä niin, että se takaa riittävän vanhuuden turvan myös tulevaisuudessa? Vai valetaanko uudistus sellaisiin puihin, että työvoiman ammatilliselle liikkuvuudelle alkaa syntyä esteitä?
Meitä suomalaisia on lapset ja vanhukset mukaan luettuina saman verran kuin yhdessä eurooppalaisessa suurkaupungissa on asukkaita. Siksi meidän ei mielestäni kannata rakentaa työmarkkinoillemme raja-aitoja ainakaan eläkepolitiikan avulla.
Alun perin julkaistu:
Kommentit