AIFM-direktiivin kansallinen implementointi
Olimme valtiovarainministeriön kuultavana vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajia koskevan AIFM-direktiivin lainvalmistelun yhteydessä.
AIFM-direktiivin valmistelu aloitettiin Euroopan Unionin lainvalmisteluelimissä jo vuonna 2009. Direktiivin määräykset velvoittavat kaikkia Euroopan Unionin alueella toimivia niin sanottuja vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajia rekisteröitymään toimivaltaisille viranomaisille sekä myös rekisteröimään kaikki hoitamansa vaihtoehtoiset sijoitusrahastot.
Vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen määritelmä käsittää muun muassa pääoma- ja kiinteistöpääomarahastot (private equity ja private equity real estate), sekä ne hedge- eli vipurahastot, joita ei ole rekisteröity UCITS – säännöstön piirissä. Edelleen direktiivi sääntelee edellä mainittujen rahastojen hoitajien liiketoimintaa sekä muun muassa riskienhallintaa.
Yleistä
AIFM – direktiivin velvoitteet ja määräykset ovat merkittävä muutos institutionaalisten pääomasijoittajien sekä rahastoja hallinnoivien varainhoitajien liiketoimintaan. Moni direktiivin määräyksistä pyrkii parantamaan sijoittajansuojaa, mikä on tavoitteena kannatettavaa. Toisaalta ammattisijoittajilla on ollut nykyisinkin mahdollisuus saada direktiivissä pakollisiksi säädettyjä ja raportoitavia tietoja käyttöönsä, joten suojan ei voida objektiivisesti katsoa parantuvan. Lisäksi suuri osa määräyksistä lisää rahastojen hallinnointikustannuksia, jotka nostavat sijoittajien maksettaviksi tulevia hallinnointipalkkioita. Direktiivin sääntelyalueella toimii suhteellisen vähän kuluttaja-asemassa olevia sijoittajia, koska valtaosa hedge/vipu – rahastoihin ja etenkin pääoma- ja kiinteistöpääomarahastoihin sijoittavista tahoista on institutionaalisia ammattisijoittajia. Näillä on käytössään merkittävät resurssit ja osaaminen sijoitusten sekä toimijoiden yksityiskohtaiseen analysointiin. Etenkin työeläkelaitosten sijoituspäätöksiä edeltää jopa kuukausien due diligence – työskentely, joka vakiintuneesti sisältää oikeudellisen ja taloudellisen analyysin rahastomanagerista sekä rahaston kohdesijoituksista, tuotonmuodostuksesta, sopimusrakenteesta, verotuksesta, aiempien vuosien toteutuneista tuottotasoista ynnä muusta sellaisesta.
Markkinointia koskevien säädösten osalta olisi ensisijaisen tärkeää, että sijoittaja voisi jatkossakin sijoittaa eri maissa toimiviin rahastoihin ja managereihin. Lupamenettelyt on tärkeä tehdä selkeiksi ja ”passinhaku” jouhevaksi. Lisäksi on erityisen tärkeää, että kokonaan kolmansien maiden rahastoja voidaan edelleen markkinoida Unionin alueella. Direktiiviin nykyisellään sisältyvät määräykset markkinoinnista kolmansien maiden osalta jättävät muun muassa määrittelemättä tyhjentävästi, mitä markkinoinnilla tarkoitetaan. Lisäksi olisi hyvä, ettei kolmansien maiden managereilta edellytettäisi täsmälleen samojen seikkojen täyttämistä kuin EU:n alueella. Työeläkelaitoksilla on merkittäviä sijoituksia kolmansien maiden markkinoilla, muun muassa Yhdysvalloissa sekä Aasian valtioissa. Nämä sijoitukset ovat elintärkeitä suurten sijoitusvarallisuuksien hajauttamisessa sekä tuottotavoitteiden saavuttamisessa.
Koska säilytysyhteisön käytöstä tulee lakisääteinen velvoite, on hyvin mahdollista että säilytysyhteisöpalveluista ryhdytään veloittamaan korkeita palkkioita. Lisäksi koska säilytysyhteisön korvausvastuu on säädetty ankaraksi, joutuvat säilytysyhteisötkin hinnoittelemaan palkkioonsa korkeita riskikustannuksia. Lisääntyneet kulut taas lisätään sijoittajilta perittäviin hallinnointipalkkioihin. Säilytysyhteisöä koskeviin säännöksiin voisi olla hyvä sellainen mahdollisuus, jossa ammattimaisille sijoittajille markkinoitavissa rahastoissa voitaisiin joistain säilytysyhteisöä koskevista säännöksistä poiketa sopimusperusteisesti. Tämä tieto tulisi taas antaa tiedoksi kyseessä olevan rahaston markkinointimateriaalissa.
Edelleen säilytysyhteisön kohdalla on hyvä huomioida, että mikäli esimerkiksi suurella toimijalla on vain yksi säilytysyhteisö, tuo tämä mukanaan riskikeskittymän kyseessä olevalle säilytysyhteisölle. Useampi säilytysyhteisö edesauttaisi sitä, että rahaston tai rahastomanagerin selvitystilassa mahdollisimman suuri osa rahaston varoista kyetään palauttamaan sijoittajille ja minimoimaan ympäröivälle sijoittaja- ja toimijajoukolle aiheutuvia vahinkoja ja haittoja. Edellä mainitusta näkökulmasta olisi hyvä, mikäli lainvalmistelussa voitaisiin ajatella vaihtoehtoa, jossa rahastomanageri voisi delegoida säilytyspalvelutehtäviä useammalle palveluntarjoajalle.
Lisäksi sopimusoikeudellisesti on huomattava, että säilytysyhteisön merkittävä tehtävä- ja vastuukenttä aiheuttaa varainhallinnan vastuunsiirtoa taholle, joka ei ole suorassa sopimussuhteessa kyseessä olevaan rahastoon sijoittaneiden sijoittajien kanssa. Säilytysyhteisöllä ei siten ole suoraa, sopimussuhteeseen perustuvaa vastuuta varojen varsinaisille omistajille, mikä ei ole tarkoituksenmukainen tilanne sijoittajansuojan näkökulmasta.
Pienimpien toimijoiden kohdalla voivat direktiivin edellytykset osoittautua erityisen hankaliksi toteuttaa, sillä pienillä toimijoilla ei ole suurta henkilöstömäärää tai organisaatiota. Direktiivi edellyttää muun muassa erillisen riskinhallintaorganisaation. Lisäksi on erityisen haitallista Suomen työllisyydelle ja talouskasvulle, jos pienet tai keskisuuret kehitysrahastot joutuvat lopettamaan toimintansa liian ankarien säännösten takia. Suomen elinkeinoelämän rakenne on etenkin viimeisten vuosien aikana rakennemuutoksessa, eikä uuden talouskasvun kannalta ole järkevää että start-up ja venture capital – toimintaa kuormitettaisiin.
Erityisen tärkeää olisi, että sääntelyn takautuvaa soveltamista voitaisiin välttää. Olemassa olevien sijoitusten kannalta olisi tärkeää, että sijoittajat kykenisivät hallinnoimaan sekä EU – alueelle että kolmansiin maihin tehtyjä sijoituksia kuten ennenkin. Pääomasijoitukset ja myös hedge/vipu – rahastosijoitukset ovat olleet matalan tai negatiivisen reaalikorkotason ympäristössä kriittinen allokaation osa pyrittäessä eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta vaadittuun 3,5 prosentin reaalituottoon.
Velkavivun käytön laajuudesta on jatkossa raportoitava valvovalle viranomaiselle. Olisi kuitenkin hyvä, jos tämän osalta tilannetta voitaisiin seurata implementoinnin jälkeen ja arvioida, tuoko laaja raportointivelvoite hyödyllistä informaatiota valvoville viranomaisille. Mikäli tiedot eivät edistä valvonnan toteuttamista, olisi hyvä harkita mikäli velan käytön raportointilaajuutta voitaisiin rajata esimerkiksi kaikkein suurimpiin toimijoihin, koska raportointi on etenkin pienille toimijoille työlästä ja aiheuttaa kuluja, jotka peritään osana sijoittajien maksettavia palkkioita.
Lisäksi valvovalle viranomaiselle säädettävä toimivalta rajoittaa yksittäisten toimijoiden velan käyttöä voi vaikeuttaa varainhoitotoimintaa. Toimijat saattavat rajoittaa velan käyttöä myös silloin, kun se olisi hallittavissa. On olemassa monia sijoituskohteita, muun muassa niin sanotut core – kiinteistöt sekä jotkin infrasijoitukset, joissa suurikin velan osuus on hyvin hallittavissa, koska kohteen kassavirta on vakaa. Lisäksi lainasopimuksen ja vuokra- tai vastaavan kassavirtaa synnyttävän sopimuksen maturiteetit voidaan synkronoida, jolloin velkavivun riskiä ei voi arvioida pelkästään velkavivun asteen perusteella. Direktiivin jatkovaiheissa olisi hyvä harkita, voitaisiinko velan käytön rajoittamisen toimivaltaa rajata esimerkiksi julkisen huomautuksen tyyppisiin menettelyihin.
Managerin määritelmä (art. 4)
Suomessa tavallisin rakenne PE – ja PERE – sijoitusrahastoissa on kommandiittiyhtiömuotoinen rahasto, jonka vastuunalainen yhtiömies on osakeyhtiömuotoinen yhtiö, jonka varainhoitoliike on perustanut tehtävää varten. Ulkomaisissa, etenkin brittiläisissä rahastoissa, käytetyn limited partnership-rakenteen general partner (”GP”) on vastuunalaista yhtiömiestä vastaava toimija. Edelleen suomalaisissa kommandiittiyhtiöissä sijoittajat ovat äänettömiä yhtiömiehiä, jotka sijoittavat yhtiöpanoksensa (commitment) joko suoraan tai väliyhtiöiden kautta, mikäli kyseessä olevaa toimijaa koskeva lainsäädäntö rajoittaa suoran sijoittamisen. Koska vastuunalainen yhtiömies ei kommandiittiyhtiössä tavanomaisesti harjoita fyysistä liiketoimintaa, vaan sen perustanut varainhoitoliike, olisi tarkoituksenmukaisinta että AIF – manageriksi/AIFM:ksi katsottaisiin Suomessa varainhoitoliike ja vast.alainen yhtiömies osaksi AIF – rahastoa. Lisäksi direktiivin vaatimukset muun muassa riskienhallinnan ja toiminnan järjestämisestä AIFM – toimijassa puoltavat tätä valintaa.
Direktiivin 4 art. sanamuodon mukaan manageri on taho, jonka ”regular business ”/säännöllistä liiketoimintaa on vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoito. Vastuunalaisten yhtiömiesten yhtiöjärjestyksessä tavanomaisesti määrätään, että kyseessä olevan yhtiön liiketoimintaa on pääomarahastomuotoinen sijoittaminen sekä sijoitusten hallinnointi. Kuitenkin sopimusrakenne on säännönmukaisesti rahastoissa se, että vastuunalainen yhtiömies ostaa hallinnointipalvelut varainhoitoliikkeeltä, jolloin varsinainen liiketoiminta tapahtuu tässä yhtiössä/konsernissa. Edelleen vastuunalaisten yhtiömiesten rekisteröintivaltio ei Suomessa toimivissa rahastoissa ole välttämättä Suomi, vaan joku toinen valtio.
Rahaston kokorajat (art. 3)
Direktiivin artiklassa 3 on asetettu sinänsä yksiselitteiset rajat rahastojen koolle, joiden ylittyessä toimijan on hakeuduttava direktiivin piiriin. Olennaista onkin, miten hallinnoitavat varat määritetään. ESMA:n on tarkoitus julkaista 2- ja 3 – tason sääntelyssä asiasta yksityiskohtaisemmat säännökset, ja nämä ovat hyvin tärkeitä etenkin niiden rahastojen kohdalla, joissa osuuksia säännönmukaisesti lunastetaan rahaston sijoitus- ja toimintakauden aikana. PE – ja PERE – puolella rahastojen koko pääsääntöisesti kasvaa sijoitus- ja toimintakauden aikana, kunnes exit-vaiheessa rahastojen sijoitukset myydään ja rahaston toimintakausi päättyy. Kuitenkin monissa hedge-rahastoissa saattaa varojen määrä vaihdella enemmän toimintakauden ja yhden tilikaudenkin aikana.
Johdonmukaisin linja lainvalmistelun lähtökohtana voisi siksi olla, että mikäli manageri on hakenut toimiluvalla rahaston säännöstön piiriin, pysyy rahasto säännöstön piirissä, ellei manageri tee uutta hakemusta rahaston siirtämiseksi kevennetyn sääntelyn piiriin.
ESMA:n keskusrekisteri (art. 7)
Artiklassa 7 on säädetty ESMA:n ylläpitämästä AIFM- ja AIF – rekisteristä. Rekisteriin tulisi rekisteröitäväksi kukin EU-alueen manageri sekä rahasto ja näiden toimivaltainen valvoja. Rekisteri voi olla tilastoinnin kannalta hyödyllinen, mutta on tärkeää, että rekisteri on tietoturvallinen ja toimiva.
Luvan myöntämisehdoista (art. 8)
Artiklassa 8 on määrätty luvan myöntämisen ehtona, että muun muassa AIFM:n henkilöstön on oltava ”riittävän kokeneita” sekä riittävän hyvämaineisia (of sufficiently good repute ja sufficiently experienced). Lainvalmistelussa olisi hyvä huomioida, että käytännön toiminnan helpottamiseksi kriteerien tulisi olla mahdollisimman objektiivisesti todettavissa (esim. rikosrekisterimerkintä vakavista talousrikoksista).
Lisäksi artiklan 8 määräys AIFM:n osakkeenomistajien tai määräomistajien sopivuudesta suhteessa huolelliseen ja tunnolliseen johtamiseen voi olla vielä vaikeampi (”suitable taking into account the need to ensure the sound and prudent management of the AIFM”). Koska tämä kriteeristö on kuitenkin määrätty ESMA:n määriteltäväksi, ei kansallisella tasolla välttämättä voida poiketa tästä. Mikäli tähän kuitenkin olisi mahdollisuus, olisi hyvä, mikäli mahdollisimman yksiselitteinen kriteeri voitaisiin sisällyttää tältä osin luvan myöntämisehtoihin.
Sijoittajien asema ja sopimusvapaus (art. 12)
Artiklassa 12 on määräyksiä muun muassa managerin velvollisuudesta toimia sijoittajien parhaan edun mukaisella tavalla. Art. 12 kohdan 1. viimeinen määräys ”No investor in an AIF shall obtain preferential treatment, unless such preferential treatment is disclosed in the relevant AIF’s rules or instruments of incorporation” on sikäli merkittävä, että nykyisellään ammattimaiset sijoittajat sopivat liittymisen yhteydessä erilaisista ehdoista, jotka voivat liittyä muun muassa sijoittajan juridiseen statukseen, sijoituskauteen tai muihin seikkoihin.
Siksi olisi tärkeää, että artiklan 12 edellä mainitun määräyksen osalta huomioitaisiin lain perusteluissa seikka, että koska ammattimaiset sijoittajat saattavat sopia yksilöllisistä ehdoista liittymisvaiheessa, riittää tasapuolisesta kohtelusta poikkeamiseen määräys kyseessä olevan rahaston yhtiösopimuksessa tai –järjestyksessä.
Intressiristiriidat (art. 14)
Artiklan 14 määräykset intressiristiriidoista ovat tärkeitä silloin, kun samassa konsernissa harjoitetaan sekä varainhoitoa että varainhoidon neuvontapalveluita. Lisäksi suurilla pankeilla, joilla on sekä luottolaitos- ja talletustoimintaa että sijoitustoimintaa omiin ja muihin rahastoihin, on asia olennainen.
Direktiivin valmistelussa ei ole kuitenkaan voitu ennakoida nykyistä kehitystä, jossa pankit todennäköisesti joutuvat siirtämään Yhdysvaltojen ohella myös Euroopassa luottolaitostoimintaa riskisempiä toimintoja toiseen yhtiöön tai omistukseen. Mikäli tämä kehitys toteutuu Unionin sisällä, voivat intressikonfliktitilanteet jossain määrin vähentyä. Seikka on kuitenkin olennainen sijoittajansuojan kannalta ja siksi tärkeä osa direktiiviä.
Raportointi- ja notifikaatiovelvoitteet (art. 24-29) ja tilinpäätös (art. 22)
Tilinpäätöksen tekemiselle on nykyiselläänkin velvoite jo verotuksen takia. Art. 23 määräykset sijoittajille toimitettavista tiedoista eivät merkittävästi poikkea managereiden toimittamista vuosikertomuksista ja –raporteista. Toki managerikohtaisia eroja on, joten yhtenäinen käytäntö voi parantaa tiedonsaantia ja sijoittajansuojaa.
Koska raportointivelvoitteet voivat muodostua raskaiksi pienille toimijoille, olisi kuitenkin hyvä, mikäli lainvalmistelussa kyettäisiin harkitsemaan poikkeusten mahdollisuutta soveltuvin osin art. 24–29 tarkoittamista velvoitteista esimerkiksi toimiluvan hakemisen yhteydessä. Tämä seikka taas tulisi ilmoittaa rahaston markkinointimateriaalissa sijoittajille.
Vivutuksen raportointi (art. 24-25) sekä riskinhallinta (art. 15)
Vivutuksen ja vivun käytön suhteen on direktiivissä paljon määräyksiä. Sijoittajille on saatettu nykyiselläänkin managerikohtaisesti välittää tarkempia tietoja yksittäisten rahastojen tai sijoitusten strukturoinnista. Artiklan 24 määräysten nojalla managereiden on raportoitava kokonaisvivun asteesta, lainoituksen käytöstä osana vipua sekä johdannaispositioiden aiheuttamasta vipuasteesta. Edelleen managereiden tulee voida osoittaa, että rahastoissa käytetyt vipuasteet ovat hallittavissa (reasonable) ja että rajoissa pysytään (art. 25). Lisäksi artiklassa 15 (Riskinhallinta) on määrätty velvoitteesta asettaa kullekin rahastolle maksimivipumäärä.
Velkavivun käyttöön liittyvät tiedot sisältyvät nykyisinkin useimpien rahastojen markkinointimateriaaliin. Tosin artiklan lista huomioon otettavista seikoista on laaja (mm. yhden vastapuolen riskikeskittymä, sidonnaisuudet muihin rahoitusalan toimijoihin, velkojen ja varojen suhde sekä managerin liiketoiminnan laajuus relevanteilla markkinoilla). Soveltaminen tuo merkittävästi ainakin alkuvaiheen työtä, kun nämä seikat täytyy kuvata.
Olisi siksi hyvä arvioida, voidaanko nykyisiin vuosikertomuksiin sisältyvien tietojen käyttö katsoa vastaavan soveltuvin osin direktiivissä edellytettyjen tietojen raportointia.
Viranomaisen oikeus rajoittaa toimijan velankäyttöä
ESMA:lla on direktiivin 25 artiklan perusteella oikeus yksittäistapauksessa rajoittaa toimijan velkavivun käyttöä. Tämä on merkittävä muutos vallitsevaan tilanteeseen ja voi vaikuttaa etenkin pitkällä tähtäimellä toiminnan ennustettavuuteen. Joissain sijoituslajeissa voi raskaankin velkavivun käyttö olla hallittavissa, joten on vaikea sanoa, voiko tämä toimivalta vähentää velan käyttöä myös niissä tapauksissa, joissa se olisi hallittavissa.
Mikäli direktiivin määräyksiä arvioidaan jatkossa, olisi hyvä arvioida, olisivatko tarkemmin rajatut toimivaltuudet perustellumpia.
Valuaatio (art. 19)
Valuaatioiden suorittaminen rahastojen kohdeyrityksistä sekä varoista parantaa lähtökohtaisesti sijoittajansuojaa. On kuitenkin tärkeää, että lainvalmistelussa huomioidaan jo nykyiset OYL:n sekä KPL:n säännökset tilinpäätöksestä sekä varojen arvostamisesta.
Depositary/Säilytysyhteisö (art. 21)
Säilytysyhteisöä koskevat säännökset lisäävät lähtökohtaisesti sijoittajansuojaa. Säilytysyhteisölle on kuitenkin säädetty runsaasti tehtäviä direktiivissä. Mikäli kaikki tehtävät tulevat säilytysyhteisöjen lakisääteisiksi velvoitteiksi, voi palvelun hinta olla suuri. Lisäksi koska tehtävät voivat osin olla laajoja ja juridisia, voi säilytysyhteisökin joutua hankkimaan lisää resursseja kyetäkseen toteuttamaan nämä.
Säilytysyhteisön vahingonkorvausvelvollisuudesta on määräyksiä artiklan 21 kohdissa 12–15. Korvausvastuu on lähtökohdiltaan ankarahko. Kohdan 12 mukaan säilytysyhteisö ei ole korvausvelvollinen, mikäli voi osoittaa, että vahinko aiheutui ulkoisesta syystä, joka oli säilytysyhteisön kohtuullisen (reasonable) vaikutusmahdollisuuden ulkopuolella ja minkä seurauksia ei olisi voinut kohtuudella välttää. Näyttötaakka on siten säilytysyhteisöllä. Lisäksi säilytysyhteisö on korvausvelvollinen kaikista sijoittajien tai AIF:n vahingoista, jotka aiheutuvat säilytysyhteisön huolimattomuudesta tai tahallisuudesta.
Tela ja myös Finanssialan Keskusliitto kiinnittivät UCITS – direktiivin uudistuksessa määrättyyn säilytysyhteisön korvausvelvollisuuden ja AIFM – direktiivin vastaavan määräyksen välillä. Olisi tärkeää, että koska ne Unionin alueen hedge-rahastot, jotka eivät ole UCITS – säännöstön piirissä, tulevat olemaan AIFM – direktiivin piirissä, ei säilytysyhteisövastuu poikkeaisi näissä säännöstöissä toisistaan. Lisäksi olennaista on tiedostaa seikka, johon myös Yleistä – osiossa viitattiin, että koska säilytysyhteisön käyttö tulee laissa velvollisuudeksi toimijoille, voi palvelun tarjoaja hinnoitella palvelun korkeaksi. Lisäksi Suomessa ei ole monia toimijoita, jotka kykenevät tarjoamaan palvelua, mikä seikka osaltaan lisää palveluntarjoajan hinnoitteluvoimaa.
Rajoitukset pääomarakenteen strukturoinnille/asset stripping (art. 30)
Art. 30 mukaan manageri ei saa 24 kuukauden aikana määräysvallan hankinnasta helpottaa, tukea tai määrätä mitään voitonjakoa, oman pääoman alentamista, osakkeiden lunastusta tai yhtiön omien osakkeiden hankintaa. Myöskään näiden toimenpiteiden puolesta ei saa manageri äänestää ja lisäksi näitä on pyrittävä estämään. Voitonjako voi tarkoittaa joko osinkoa tai osakkeiden perusteella maksettavaa korkoa. Lisäksi merkityn pääoman alentamista koskevia säännöksiä ei sovelleta, mikäli kyse on tappioiden kattamisesta taikka varojen siirtämisestä rahastoon, jota ei saa jakaa, jos jaon jälkeen kyseessä olevan rahaston määrä olisi max 10 prosenttia merkitystä pääomasta.
Direktiivin suomenkielistä tai englanninkielistä versiota lukiessa ei ole täysin selvää, mitä kaikkea rajoitteet koskisivat. Termit ovat osin erilaisia kuin Suomen OYL:ssa tai KPL:ssa, taikka verolaeissa. Siksi olisi hyvä, mikäli termit siirrettäisiin OYL:n terminologiaan.
Markkinointimääräykset (art. 31–33)
ESMA tulee antamaan tarkemmat ohjeet mallista art. 31 määrätystä ilmoituksesta, jolla manageri voi hakea markkinointilupaa rahastolle. Luvan myöntämisessä on tärkeää, että mikäli rahasto ja manageri ovat eri jäsenvaltioissa, ei viranomaisten tietojenvaihto muodostu hidasteeksi. Art. 31 kohta 6 antaa jäsenvaltiolle vallan määrätä, että tietyn managerin rahastoja saadaan markkinoida vain ammattisijoittajille. Tämä ei suurimmassa osassa rahastoja ole problemaattinen rajoite, mutta voi rajoittaa joissain tapauksissa sijoittajakuntaa, koska varakkaat yksityishenkilöt saattavat sijoittaa rahastoihin suoraan ammattisijoittajien ohella. Mikäli näillä sijoittajilla ei kuitenkaan olisi ammattisijoittajan statusta, voivat he jäädä pois.
Art. 32 määräykset muihin jäsenvaltioihin markkinoinnista vaatinevat valvovalta viranomaiselta resursseja, mikäli lakiin kirjataan velvoite toimittaa hakemus rahaston markkinoinnista 20 päivän sisällä kuhunkin Unionin jäsenmaahan, jossa rahastoa tullaan markkinoimaan. Etenkin art. 33 säännösten tarkoittamissa tilanteissa, joissa toiseen jäsenvaltioon perustetaan sivuliike tai manageriyhtiö, tulisi prosessin olla jouheva ja selkeä.
Kolmansien maiden tilanteet (art. 34–43)
Kolmansia maita koskevissa määräyksissä on tärkeää, että kriteerit yhteistyö- ja tietojenvaihtosopimukselle tai -menettelylle ovat selkeät (mm. OECD:n malliverosopimuksen kaltainen kriteeri). Kuitenkin on tärkeää, että myös muut tietojenvaihtomenettelyt hyväksyttäisiin tilanteen mukaan, mikäli toimijoita koskevat tiedot pystytään saamaan. Lisäksi Unionin ulkopuolisen rahaston markkinointia koskevan hyväksymismenettelyn tulisi olla keskitettyä, eikä jäsenvaltiokohtaista (art. 35).
Unionin ulkopuolisia managereita sekä näiden Unionin sisällä hallinnoimia rahastoja koskevien säännösten (art. 37) soveltamisen tulisi olla mahdollisimman yksiselitteistä (mm. minkä jäsenvaltion viranomainen on toimivaltainen sekä miten hallinnoitavat varat määrätään). Näistä seikoista tultaneen ohjeistamaan 2- ja 3 – tason sääntelyssä, mutta on erityisen tärkeää että nämä säännökset eivät rajoita sijoitustoimintaa. Etenkin ESMA:n hyväksyntään liittyvien arviointikriteerien (art. 38) sekä kolmannen maiden toimijoita (art. 40) koskevien säännösten osalta on tärkeää, että nämä ovat selkeitä eivätkä rajoita sijoitustoimintaa nykyisestä.
2- ja 3 – tason sääntely
Koska monet direktiivin velvoitteista vaikuttavat merkittävästi rahastomanagereiden toimintaan sekä myös sijoittajien mahdollisuuksiin, on erityisen tärkeää että 2- ja 3 – tason sääntelyssä ei tiukennettaisi ja lisättäisi direktiivin nykyisiä velvoitteita. Etenkään ammattimaisille sijoittajille suunnattuihin rahastoihin ei ole mielekästä soveltaa ankarimpia velvoitteita, sillä ammattimaisilla sijoittajilla on kuluttajia huomattavasti edistyneemmät analyysi- ja riskienhallintaresurssit käytössään.
Jatkosta
Toimitamme mielellämme tämän muistion lisäksi tarkemman kommentaarin direktiivin sekä 2- tason sääntelyn määräyksistä alan kannalta. Haluamme korostaa, että asia on erityisen tärkeä työeläkelaitoksille ja sijoitustoiminnan jatkuvuudelle sekä tuottotavoitteiden saavuttamiselle.